Kirjoista ja niiden merkityksestä

Lauantai 18.11.2017 - Miia Jaakkola

Aika kuluu uskomatonta vauhtia. Miten on mahdollista, että on jo marraskuu? Kirja on sisällöltään nyt valmis, kannet vielä suunnittelussa, jonka jälkeen kirja voidaan laittaa maailmalle. Tässä vaiheessa tehdään tilintekoa, olenko onnistunut tekstissä, olenko onnistunut tuomaan esiin sen, mitä tahdon, vai voidaanko kaikki lukea aivan väärin? Voiko tarinan ylipäätään käsittää väärin? Voiko kirjailija/kirjoittaja määrittää miten lukija lukemaansa tulkitsee? Ei. Ei voi. Ja mitä sitten. En voi vaikuttaa siihen mitä tarinasta ajatellaan, miten se tulkitaan, tai kuka siitä pitää tai ei  pidä. Kai se on luonnollista, että vähän jännittää. Jokaiseen tekstiin kuitenkin laittaa osan itseään.

Olen lukenut viime aikoina jonkin verran, ja huomannut taas, miksi lukeminen on niin rakas harrastus. Kirjoissa voi tietyllä tavalla tuntea lohdullista "samanlaisuutta" , mikä voi olla vaikeaa "oikeassa elämässä". Oikeassa elämässä keskustelut harvoin pääsevät niin syvälle, etenkään, koska aikaa mihinkään pitkiin syvällisiin keskusteluihin harvoin elämässä on.  Joskus kun mietin kirjoittamista ja sen mielekkyyttä, ajattelen, että mitä jos minunkin kirjoittamani teksti voi joskus antaa jollekin toiselle sitä, mitä minä olen saanut jonkun toisen runoista, sanoista tai teksteistä? Että voisi antaa toisille lohtua, tai ajateltavaa, tai edes käydä hiljaista vuoropuhelua kirjan sivuilla?  Kyllä, se kirjoittamisessa viehättää. Sinä päivänä kun sen saavutan, olen saavuttanut sen, mitä kirjoittamisella haen. Viime aikoina lukemistani kirjoista Pauliina Vanhatalon kirja "Keskivaikea vuosi" puhutteli minua lukiessa aivan suunnattomasti,  jopa niin paljon, että olen lukenut sen jo kahteen kertaan. Kirja oli samalla lohduttava ja rohkaiseva, ja rehellinen, kuinka joku uskaltaakin laittaa itsensä peliin sillä tavoin?  Mutta toisaalta, juuri siksi, että joku uskaltaa, toiset voivat saada tekstistä niin paljon.  Karl Ove Knausgårdin kirjat ovat myös kuuluneet lukemistoon viime kuukausina, ja hänen kirjoissaan on ajatuksia, joita tunnistan, ajattelen lukiessani "olisin voinut kirjoittaa tuon lauseen".  "Hei, minustakin tuntuu joskus juuri tuolta".  Ei ole varmaan sattumaa, että kirjat ovat olleet niin suosittuja. Rehellisyys viehättää. Vaikka kirjat ovat autofiktiivisiä, tietyt ajatukset ja kokemukset ovat varmasti täysin rehellisesti kirjailijan omia, ehkä autofiktiivisyys koskee enemmän tapahtumapaikkoja ja tapahtumia kuin itse niiden herättämiä ajatuksia tai tunteita.  Ote Knausgårdin kirjasta:  ”Olen oppinut elämästä vain sen, että minun on kestettävä se, oltava koskaan esittämättä siitä kysymyksiä ja poltettava sen synnyttämä kaipuu kirjoittamiseen”.   - Hienosti sanottu, yksi lause herättää niin paljon ajatuksia ja vastakaikua.

Toisaalta kyllä myös täysin fiktiivisistä tarinoista voi saada paljon. Ne voivat olla osittain erilaisia asioita, mutta ehkä yhtä kaikki yhtä tärkeitä. Seikkailukertomus voi vielä toiseen maailmaan ja paikkaan juuri sellaisena hetkenä kun sitä eniten tarvitsee. Joissakin kirjoissa on vain "sitä jotakin". En voi lakata hehkuttamasta Diana Gabaldonin matkantekijä sarjaa, sillä se on tosiaan sarja, jossa on "sitä jotakin". Joskus mietin miksi pidän niistä kirjoista niin paljon, vaikka niissä on loppujenlopuksi aika raakojakin kohtauksia, ja väkivaltaa, jota en esim. elokuvissa pysty lainkaan katsomaan. Kirjoista on tehty sarja, ja sarjana jotkin kirjan kohtaukset ovat mahdotonta katseltavaa. Olen myös sitä mieltä, että sarjoissa harvoin onnistutaan tunnelman vangitsemisessa samalla tavoin, kuin kirjan sivuilla.  Toisaalta Gabaldonin kirjoissa on myös paljon muuta, vaikeasti määritettävää hohtoa. Maisemakuvaus, ihmissuhteet, seikkailu ja sattumukset, pelkän arkielämän kuvaus.

Tällaisia ajatuksia tänään.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kirjat, lukeminen, kirjailijat