Kesä ja kaikki

Tiistai 24.7.2018 - Miia Jaakkola


Minusta ei selvästi ole koskaan tulossa blogin kirjoittajaa, päivitykset... niitä piti olla kerran kuussa ja tässä sitä taas ollaan. Puuhaa tuntuu riittävän, vaikka tätä kesää en edes ole viettänyt töiden parissa, kuten alun perin oli tarkoitus. Tästä tuli opiskelukesä, perhekesä ja kirjoituskesä erinäisistä syistä. Helteet... täytyy sanoa, että riittäisivät jo itselleni. Olisivat riittäneet jo ajat sitten, en ole koskaan pitänyt kuumasta, odotan jo syksyä, odotan viileitä raikkaita aamuja ja omenantuoksua ja sateita, kiitos vain. Moni ei välttämättä tähän yhdy, mutta kuumuus ei oikeasti ole kovin nautinnollista, en tahtoisi mennä ulos ollenkaan kuin ihan aikaisin aamulla tai illalla kun aurinko ei enää polta.

Yksi kirja on jälleen valmis. Viimesilaus eilen, ja kun olin tehnyt sen viimeisen muokkauksen, olotila oli... helpottunut. Kyllä. Vaikka rakastan kirjoittamista, se on minulle niin intensiivistä, että vie mahdottoman paljon ajatusenergiaa. Ei ole kauhean miellyttävää herätä yöllä ja pyöriä sängyssä ajatusten vyöryessä lumivyöryn lailla niin kauan että on herättävä kirjoittamaan ne ylös. Se ei ole niin vaarallista silloin kun aamulla ei tarvitse herätä seitsemältä töihin tai kouluun, mutta kyllä se silti seuraavan päivän olotilaan väsymyksenä vaikuttaa.  Kirjoittaminen on pakko ja samalla suurin vapaus mitä elämässä on. Voit luoda tarinan missä haluat viettää aikaa missä toivot muidenkin haluavan viettää aikaa, ja samalla sillä tarinalla on rajat ja kehykset ja kielioppi ja muoto, jotka määrittävät kaikkea. Tähän kirjaani sain apua ja palautetta useilta esilukijoilta, olen määrättömän iloinen ja kiitollinen heistä jokaiselle, sain arvokasta palautetta ja huomioita, joita ilman uskon tekstini olisi jäänyt huonommaksi kuin se nyt on. Nyt olen siihen tyytyväinen, tarinaan, sen hahmoihin, lopputulokseen.  -   Kunnes en enää ole, mutta se on sen ajan murhe... :) Nimittäin jossakin vaiheessa tulee aina se ajatus, että tuon olisin voinut tehdä paremmin. Ja tuon. Rajaton perfektionismin kaipuu ei koskaan hellitä otettaan ja virheistä tulee ikävän näkyviä. Kirjan nimeksi tuli sinisen tulen tuhkaa. Kirjan kannen on suunnitellut ja toteuttanut taiteilija Mirja Aronen, ja olen kannesta äärettömän iloinen ja ylpeä. Se on mielestäni kaunis ja vahva ja ihana, ja kun sain nähdä kannen, en voinut lakata katsomasta sitä. Toinen osa on jälleen fantasiatarina, vahvempine fantasiaelementteineen kuin ensimmäinen osa, mutta se on myös vahvasti ihmissuhdetarina. Tarina ystävyydestä, sisaruudesta, rakkaudesta, luopumisesta, luottamuksen opettelemisesta, kasvamisesta, valinnoista. 

Jos uusi tarina kiinnostaa, käyhän toki vilkaisemassa tuota "Eliittisotilaat" otsikon alta, nimittäin laitan sinne pian pienen pätkän uuden kirjan ensimmäisestä luvusta.

Nyt kun kirja on valmis, on aika keskittyä taas muihin asioihin. Montaa viikkoa ei ole siihenkään kun opiskelut alkavat taas täydellä teholla ja ennen sitä on ehkä aikaa taas lukea itsekin, muiden teoksia. Minulla on aina useita kirjoja kesken samaan aikaan, koska eri mielentiloissa tekee mieli lukea erilaisia kirjoja. Sanottakoon tähän väliin, että nämä kuukausimaksulliset kirjapalvelut, jotka ovat itselläni korvanneet kirjaston tosi tehokkaasti, ovat kyllä kirjan ystävän todellinen aarreaitta, olen kokeillut sekä storytellia että bookbeatia ja tykästynyt itse enemmän storytelliin, siellä on tosi paljon enemmän mielestäni itseäni kiinnostavia kirjoja, ja tätä kautta olen myös kuunnellut tosi paljon äänikirjoja, myös englanniksi, koska valikoima on huomattavasti laajempi. Lukeminen tabletin näytöltä ei ole edelleenkään ihan niin miellyttävää kuin paperisena kirjana. Paperisessa kirjassa on jotakin... Kun saa käsiinsä uuden kirjan, siinä on se oma tuoksunsa, kannet ovat konkreettiset ja kun avaa ensimmäisen sivun... se tunne on ihan eri kuin tabletin näytöllä. Mutta siitä huolimatta tälläisella palvelulla on paikkansa, ainoa vika on siinä että hyviä kirjoja on liikaa eikä osaa valita...

Aamulla tuli luettua Knausgårdia, kahta kirjaa sekaisin, Kevät ja taisteluni sarjan kuudetta osaa, joka on ollut kesken jo jonkin aikaa, mutta ei niinkään johtuen siitä, että kirja olisi tylsä, sehän on yli tuhatsivuinen järkäle, - vaan siitä, että tämä kirja - tai kirjasarja on minulle erilainen luettava kuin tavalliset romaanit. Knausgård kuvaa kirjoissaan tarkkanäköisellä tavalla tavallista arjen elämää, silti siellä välissä on esimerkiksi kirjallisuusanalyyseja ja tarkkoja havaintoja elämästä ja ihmisestä, ja välillä lukemisessa on yksinkertaisesti pysähdyttävä. Koska muutama lause voi herättää niin paljon ajatuksia. Kirjoitan niitä ajatuksia ylös kesken lukemisen ja sitten mietin että mitä tämä oikein herättää. Joku yksittäinen ajatus, lause herättää jotain mihin joku omassa sisimmässä vastaa että hei juuri noin, mutta siis...  pakko miettiä tätä vielä vähän...  Toisaalta Knausgårdia lukiessa ei voi olla miettimättä kirjailijan oikeutusta. Että onko kirjailijalla oikeus kirjoittaa läheisistä ihmisistään kirjoihin ja kansiin joita muut ihmiset lukevat. Että hän kirjoittaa niin suoraan lapsistaan, vaimostaan ja suvustaan. Hän kirjoittaa rehellisesti itsestään ja omista puutteistaan, mutta yhtä suorasti sitten esimerkiksi vaimonsa puutteista. Saa miettimään, miten henkisesti vahva ihminen täytyy olla, jotta kestää sellaisen julksuuden. Siksi, kyllä nämä Knausgårdin kirjat herättävät pohtimaan myös sitä mitä kirjailijan läheiset mahtavat ajatella siitä, että päätyvät kirjan kansien väliin. Ja silti sitä ei voi kieltää, että ne kirjat ovat hienoja. Monin tavoin, paitsi että kieli on välillä uskomattoman kaunista, teksti ajatuksia herättävää, niin se on myös monipuolista. Yhdessä hetkessä hän voi kirjoittaa jotakin todella kaunista ja syvällistä ja seuraavassa hetkessä jotain täysin rehellisen arkipäiväistä ja yksityistä, tosin ruumiineritteiden tarkemmat kuvaukset olisi mielestäni voinut jättää kirjoista poiskin, rehellisyydelläkin on rajansa ja ihan kaikkea vessakäynneistä lähtien ei tarvitsisi kuvata...

Mutta siitä huolimatta pidän näistä kirjoista, niiden herättämien ajatusten tähden. Ja ne ajatukset voivat olla jotain elämää suurempia ajatuksia elämästä tai ihmisestä tai sitten jotain tosi pieniä huomioita, esimerkiksi tämä ajatus vuodenajoista sai tänään pysähtymään ja ihailemaan pelkästään sanojen ja lauseuden kauneutta.

"Toistaiseksi kaikkea leimasi kitsaus, maisemasta puuttui vielä kesän täyteys, puiden vihreys oli vasta pieni häivähdys, koska sitä huhtikuu on: nuppuja, versoja, epävarmuutta, epäröintiä. Huhtikuu sijaitsee suuren unen ja suuren loikan välissä. Huhtikuu on jonkin vielä tuntemattoman kaipuuta"  Knausgård, Kevät (sivu tuntematon, koska e-kirjoissa sivut ei mene ihan samalla tavalla kuin tavallisissa kirjoissa, kirjan alusta tämä)

mutta siis tämä yksinkertainen kappale sai miettimään jotenkin vuodenaikoja ja sitä miksi sitä itse tykkää keväästä (ja syksystä) enemmän kuin esimerkiksi kesästä. Ja minusta kirjailija sanoittaa tässä jotain, saavuttaa jotain oleellista keväästä, että se on vielä jonkin tuntemattoman kaipuuta, nuppuja ja versoja, epävarmuutta. Ja juuri siksi siinä on jotakin taikaa. Kesä on perillä, talvikin on omalla tavallaan perillä, mutta kevät ja syksy ovat jonkin välissä, jotakin syntyy tai kuolee, uudistuu tai lakastuu, on matkalla jonnekkin tai jostakin pois. Onneksi sitä elää maassa, jossa on vuodenajat. 

Hyvää kirjakesää. :)

 


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini