robotit ja ihmiset

Maanantai 12.2.2018 - Miia Jaakkola


Jotenkin on tullut viimeaikoina kiinnitettyä paljon huomiota uutisiin, jotka liittyvät esimerkiksi robotisaatioon ja tekoälyyn. Aihe kiinnostaa minua monella tasolla, mutta tämä kirjoitus ei kuitenkaan varsinaisesti liity siihen aiheeseen, vaan siihen, kuinka itse asiassa nykyään tuntuu, että monessa asiassa ihmisten oletetaan ja odotetaan toimivan kuin robotit. Olen ajatellut tätä aihetta paljon viime vuosina, mutta tähän kirjoitukseen juuri nyt innosti HS Viikosta lukemani kirjailijan haastatattelu, josta vielä tarkemmin myöhemmin tässä tekstissä. Ei ole vaikeaa arvata, että tämä kirjoitus liittyy mitä suuremmassa määrin työelämään ja sen vaatimuksiin. Monella alalla. Liian monessa työpaikassa. Työntekijöitä on liian vähän. Ja heiltä odotetaan valtavaa venymistä. Uutisointia seuratessa tämä ongelma tuntuu liittyvän nimenomaan hoiva-aloille, sillä kouluissa ja päiväkodeissa tuntuu olevan aina resurssivajausta, ja myös hoitajien jaksamisongelmat ovat olleet otsikoissa. Mielestäni on käsittämätöntä, kuinka ahtaalle voidaan ajaa ne ihmiset, jotka pitävät päivittäin huolta meidän lapsistamme, ja toisaalta sairaistamme. Jotka tekevät niin hyvää ja tärkeää työtä, että heidän pitäisi saada tehdä sitä työtä rauhassa ja heidän pitäisi todellakin saada enemmän arvostusta tekemästään työstä. Kunnioitan näitä ihmisiä suunnattomasti, sillä en usko, että koskaan pystyisin itse jaksamaan esimerkiksi päiväkodin työntekijänä, tai hoitajana. Olen pitänyt itseäni empaattisena ihmisenä, mutta hoiva-ala on todella raskas, siltä se ainakin vaikuttaa jopa ulkopuolisen silmin tarkkaillessa. Kuitenkin näiden ihmisten työssäjaksaminen olisi sekä lapsien, sairaiden, että työntekijöiden etu. Työrauha ja riittävät resurssit. Päättäjillä ei monestikaan ole minkäänlaista käsitystä arjen tasolla tapahtuvista asioista, minkälaista venymistä monilla työpaikoilla työntekijöiltä vaaditaan. Ja sitten ihmiset uupuvat. Väsyvät. Ja sijaisia ei välttämättä saada. Kierre on valmis. Tämä ongelma ei liity pelkästään hoiva-alalle, vaan on ongelma monissa muissakin työpaikoissa. Tuloksia odotetaan niin mahdottomin mittarein, että sinne on mahdotonta pienen ihmisen yltää, ainakaan venyttämättä itseään rajattomasti. Ihmisistä tunnutaan haluavan irti se viimeinenkin pisara, ja sitten kun se on kiskottu irti ja ihminen on aivan loppu, hänet sysätään hyödyttömänä syrjään. Yhteiskuntamme ei ole enää mikään hyvinvointiyhteiskunta. Se on monella tasolla jo nyt pahoinvointiyhteiskunta. Tietysti Suomessa monet asiat ovat edelleen paljon paremmin kuin jossakin muualla. Mutta lujaa vauhtia matkalla alaspäin ollaan romuttamassa kaikkea sitä hyvää, millä hyvinvointiyhteiskunta rakennettiin. Raha maailmaa pyörittää, ja muut arvot tuntuvat olevan lujaa vauhtia matkalla romukoppaan.

Luin viikonloppuna HS viikosta Marjo Niemen haastattelun. En ole lukenut itse vielä Niemen kirjoja, mutta hänen haastattelunsa oli mielenkiintoinen. Haastattelussa oli mielestäni aivan loistavasti kiteytettynä ajatus myös taiteen merkityksestä ihmiselle, lainaan tästä hänen haastattelustaan tähän pienen pätkän, joka on siis julkaistu HS Viikossa 06/18.  "Oikeasti taiteen arvo ei nimitäin ole hyvinvoinnissa vaan ihmisyydessä, Niemi toteaa" "Taide muistuttaa ihmisen koko potentiaalista", hän perustelee "Uhkana ei ole vain se, että robotit vievät työmme, vaan se, että ihmisihanne muuttuu robotiksi"   ---- (loistavasti sanottu, nimittäin juuri tätä olen itsekin kauan pyöritellyt päässäni, en vain näillä sanoilla)  "Taidetta pitäisi voimistaa siksi, että ihmiset erottaisivat omat tarpeensa ja ihmisyytensä siitä, mitä heiltä vaaditaan".  - viisaita sanoja tältä kirjailijalta. 

Tämä lainaus tästä haastattelusta tähän tekstiini siksi, koska se liittyy niin oleellisesti siihen, minkälaisia asioita olen pyöritellyt päässäni jo useita vuosia. Kysymyksiä siitä, miten paljon meiltä ihmisiltä vaaditaan esimerkiksi töissä, ja miten paljon jaksamisemme siinä kaikessa mukana määrittelee arvoamme. Omissa ja muiden silmissä. Onko ihmisyys typistynyt siihen, miten paljon jaksamme suorittaa ja tehdä, onko ihmisyytemme arvo vain siinä että olemme tuottavia kansalaisia? Laskemmeko arvon ihmiselle samoin kuin laskemme arvon talolle tai yritykselle?

Minulla on ollut pitkään tekeillä runokirja, joka käsittelee näitä kysymyksiä. Jaksamiseen ja ihmisyyteen, ja sitten toisaalta uupumiseen ja siihen liittyviin tunteisiin liittyviä asioita. Samoin haluaisin joskus vielä saattaa loppuun romaanin, joka käsittelee osittain ihmisen oikeutta omiin valintoihin, ja toisaalta jaksamista työ- ja perhe elämän ristitulessa.  Se, miksi olen pitkään kirjoittanut ns. viihdekirjoiksi luokiteltavia fantasiakirjoja, johtuu varmasti siitä, että raskaampien aiheiden käsittely vaatii levänneemmän mielen - ainakin itseltäni. Tietyssä vaiheessa olen halunnut kirjoittaa jotakin aivan muuta, kuin tähän arkiseen todellisuuteen sijoittuvaa tekstiä, sillä sitä arkea on tuutannut muutenkin ovista ja ikkunoista silloin kun jaksaminen on ollut eniten koetuksella. Mutta viihteelläkin on paikkansa taiteen kentässä. Ei ehkä robotille. Mutta Ihmiselle.

KopioMeri.jpg

Avainsanat: työ-elämä, jaksaminen, työssäjaksaminen, taide, arvot


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini