Unelmista

Keskiviikko 3.1.2018 - Miia Jaakkola


Niin sitä jälleen yksi vuosi vaihtui. Joululoma on ollut tänä vuona tavallista pidempi, tarkoittaen sitä, että on oikeasti ehtinyt rentoutua ja rauhoittua. Joululomilla on ehtinyt muun tekemisen ohella myös takoa näppäimistöä, joten jatko-osa eliittisotilaisiin on tällä hetkellä 120 sivua pitkä. Ei ollut yksi tai kaksi yötä lomalla kun menin nukkumaan puoli kahdelta yöllä, koska en malttanut lopettaa. En silti toki kaikkea tuota ole kirjoittanut loman aikana, vaan tekstiä jatko-osaan syntyi osittain jo lomittain ensimmäisen osan kanssa. Tämä on oikeastaan ensimmäinen kerta, kun pääsin uuteen kirjaprojektiin kiinni näin pian edellisen julkaisun jälkeen. Normaalisti "toivun" kirjoitusprojektista vuoden ennen kuin pystyn kunnolla aloittamaan uudelleen. Uskon sen johtuneen jonkinlaisesta syvästä pettymyksestä ja siitä ylipääsemisestä. Että tälläkään kertaa tämäkään teksti ei ylittänyt julkaisukynnystä. En ole vieläkään tarpeeksi hyvä tässä. Mutta nyt jotakin on eri lailla. Koska tiedän, että seuraava jatko-osa ei tule julkaistuksi tavallisessa kustantamossa, osa paineista on poissa. Voin vain kirjoittaa ja nauttia siitä miten tarina vie, jättää paineet unelman toteutumisesta johonkin seuraavaan kirjaan. Ja kyllä, jokainen teksti vie minua lähemmäs unelman toteutumista, koska jokainen teksti kehittää minua kirjoittajana. Se pätee aivan kaikkeen. Mitä enemmän tekee jotakin asiaa, sitä paremmaksi siinä on pakko kehittyä, koska kun jokaisesta tekstistä saa jotakin palautetta, ja jotakin sitä kautta omassa kirjoittamisessaan ottaa taas huomioon eri näkökulmasta, sen on pakko näkyä. Jollakin tavalla, joskus. Koska kyllä se edelleen unelmani on. Että jonakin päivänä, joku kirjani vielä julkaistaan.

Miksi? kysyn itseltäni, yhä uudelleen. Miksi siitä unelmoin, kun en todellakaan halua kiertää puhumassa kirjamessuilla, enkä oikeastaan yhtään missään, en halua tulla haastatelluksi, en halua osallistua mihinkään keskusteluihin, koska olen äärimmäisen surkea ilmaisemaan itseäni sellaisissa tilanteissa. Ajatukseni kulkee tekstissä huomattavasti paremmin.  Miksi siis haluaisin olla kirjailija isolla K:lla? Eihän minulla ole mitään halua esiintyä tai astua esiin ihmisten eteen, mikä on kuitenkin, jossakin määrin osa oikean kirjailijan työtä. Ja tällä hetkellä minulla on ihan oikea aidosti myös mielenkiintoinen ja realistinen uusi ammatti opiskelujen kautta tulossa, joten eikö harrastustasolla kirjoittaminen riittäisi, koska silloin saan edelleen kirjoittaa ja purkaa luovuuttani omalla tavallani, mutta minun ei tarvitse ottaa sitä toista puolta lainkaan huomioon? Ja ihan vielä varmuudeksi, Suomessa harva kirjailija todella elää kirjoittamalla, varsinkaan ilman apurahoja. Ja silti unelmoin kirjan julkaisemisesta. Miksi, kysymys säilyy. Ehkä se johtuu siitä, miten suurella rakkaudella itse suhtaudun kirjoihin ja tarinoihin. Usein ajattelen, miten paljon lähemmäs tunnun pääsevän ihmistä tekstin kautta, miten suuri voima kirjoitetuilla sanoilla on. Miten saatan tekstin kautta kokea yhteyttä ihmisiin, joita en tunne? "Sinullakin on tuollaisia ajatuksia, luulin että olin ainoa".  En totisesti ole sosiaalisesti kovin lahjakas ihminen, en pääse puhumalla ihmisten kanssa sellaiseen sielujen yhteyteen kovinkaan usein. Siksi kirjat ovat minulle niin tärkeitä. Myös omani.

Kyllä se koskee muutakin ihmisen luomaa. Taidetta, sekä musiikkia. Myös musiikki on tietyllä tavalla toisen sielun puhetta toiselle. Siihen on joku syy miksi tietyntyylinen musiikki vastaa johonkin omassa sielussa, miksi pitää jostakin tietynlaisesta musiikista tai tietynlaisesta kirjallisuudesta tai tietynlaisesta taiteesta. Joku jonkun toisen luoma vastaa siihen mitä oma sielussa ja sydämessä on.  Joskus, vaikka musiikissa se voi toki olla vain rytmi. Joskus sanat koskettavat erityisesti. 

Ihmisellä on hyvä olla unelmia. Näin ohimennen lehtihyllyssä jonkun lehden kannessa otsikon "minulla ei ole enää yhtään unelmaa", enkä kiinnittänyt sen tarkemmin huomiota kenen sanat nuo olivat tai mihin yhteyteen ne liittyivät, mutta otsikko jäi mieleeni. Ja tuntui jotenkin äärimmäisen surulliselta. Mitä sitten enää tavoitella, jos ei ole enää yhtään unelmaa?  Onko itse asiassa parempi, kun unelma on vielä unelma, eikä todellisuus ole päässyt pilaamaan sitä? Mitä jos kaikki unelmat vain toteutuisivat, eikä olisikaan enää yhtään unelmaa? Jos se suurin unelma olisi yhtäkkiä käden ulottuvilla, totta, nauttisiko siitä oikeasti vai onko se vain mielikuva siitä, millaista se olisi jos se olisi totta? Jos saisin kirjoittaa ammatikseni, olisiko se enää unelmani? En tiedä. Ehkä se olisi.

Tämän Eliittisotilaat -kirjasarjan kanssa tiedän myös, että se ei tule saavuttamaan edes sitä määrää lukijoita, kun jotkut aiemmat kirjani. Se johtuu kirjan genrestä, sillä fantasia ei kai edelleenkään ole Suomessa mitenkään valtavirtaa, ja koska kirja on vielä suunnattu nuorille aikuisille, aikuiset lukijat saattavat jossain määrin karsia sen lukemistostaan vain sillä perusteella. Kirjasarja on myös aihepiiriltään sellainen, että se koskettanee enemmän tyttöjä ja naisia, kuin miehiä, siitäkin huolimatta että se kertoo taistelemisesta, mutta koska mukana on - loppujen lopuksi - niin paljon ihmisuhteita, on kirjasarja selkeästi silti enemmän ehkä tyttöjen tai naisten kirja. Sekin karsii lukijamääriä, vaikkakin tytöt taitavat muutenkin lukea enemmän kuin pojat tai miehet, noin laajemmin ajateltuna. Silti olen tykästynyt fantasiatarinoiden kirjoittamiseen, vaikkakin yhä kirjoitan myös rinnalla tähän "oikeaan todellisuuteen" sijoittuvaa romaania. Fantasiatarinoissa viehättää se, että se antaa mielikuvitukselle suuremman vapauden, erilaiset puitteet kuin todellisuus, ja se antaa mukaan pienen ripauksen ihmeen mahdollisuutta. Fantasiamaailmassa kun vain kirjoittajan mielikuvitus on rajana sille, mitä voi tapahtua, se antaa erilaista vapautta tarinalle ja sen henkilöille. Toisaalta ajattelen, että tämä kirjasarja on fantasiaa sellaiselle lukijalle, joka ei yleensä lue fantasiaa. Se on oikeastaan suuressa määrin ihan tavallisia asioita käsittelevä tarina, rakkautta, ystävyyttä, ihmisen kasvamista omaksi itsekseen, hyvyyden ja pahuuden pohdintaa, mikä tietysti on fantasiakirjojen hyvin oleellinen pohjavire, monessa tarinassa.

Ja vielä lopuksi: Hyvää uutta vuotta sivustojeni seuraajille, ja teille, jotka kirjojani luette, kiitos. :)

Avainsanat: kirjoittaminen, unelmat


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini