Ei valmista

Tiistai 20.3.2018 - Miia Jaakkola

Hötkyily. Osuva sana sille, miltä usein tuntuu. Että sitä hötkyilee sinne tänne eikä saa juuri mitään aikaan, koska koko ajan pitäisi muka olla tekemässä jotain muuta kuin sitä, mitä sillä hetkellä onkaan tekemässä. On ollut joko kiire töiden kanssa tai sitten nykyelämässä kiire opintojen kanssa ja pitäisi tehdä sitä ja tätä ja sitten tuota ja lopulta lamaantuu eikä saa aikaan oikein mitään. Entä onko sisäisen rauhan etsiminen sitten täysin hullun hommaa keskellä ruuhkavuosia? En tiedä. Ehkä. Tai ehkä sitä pitäisi vain osata rauhoittua hieman. Ajatella, että että kaiken ei tarvitse tulla valmiiksi tänään. Että maailma ei kaadu mihinkään yhtenä päivänä tekemättä jätettyyn. Tällainen ajatus eräänä päivänä itselleni hyvin vahvasti tuli, kävellessä, kun oli kiire takaisin jatkamaan opiskelua.

IMG_20180320_123816.jpg

2 kommenttia .

Runo kevääseen

Perjantai 9.3.2018 - Miia Jaakkola

Tässä kirjoituksessa yksi runo näin kevään korvilla, tulossa olevasta runokirjastani.



Pimeys jahtaa kulkijaa, vai kuka sitä jahtaakaan?
 
Aurinkoisella kevät kävelyllä,
linnut jo laulaa,
metsässä kylmä,
vaikka aurinko kasvoja lämmittää,
ja silti, silti sielu synkkä kuin yössä kävelisi,
jättää jälkeensä valkoiselle hangelle
mustat tuhkaiset jäljet,
pimeää laahaa jäljessään.
Koko ajan sydän jotenkin vajaa, jotenkin tyhjä, jotakin vailla.
 
Minne oikein juokset, tyttö,
minne sinulla on koko ajan niin kiire,
kuka sinua oikein jahtaa,
ja minne?
 
Etkö ymmärrä, että kaikki on tässä,
että kaikki on hyvin?
Että sydämesi hätä rummuttaa vain sisälläsi?
 
Katso, ja ymmärrä, että rauha ei tule sinulle ulkoa käsin,
ei kukaan sitä sinulle ojenna,
kas tässä, ota rauha,
maksaa viisi euroa. Ei.
Et kuuta kurottamalla tavoita,
et tähtiäkään taivaalta,
 
Ja vaikka mitä tekisit,
et koskaan maailmalle riittäisi.
 
Riitä siis itsellesi,
kerro siis itse itsellesi;
minä riitän,
tämä riittää,
kaikki on hyvin,
niin ehkä pimeys lakkaa kulkemasta askelissasi,
vielä jonain näistä päivistä,
vielä jonakin tällaisena keväänä.
 

Kommentoi kirjoitusta.

robotit ja ihmiset

Maanantai 12.2.2018 - Miia Jaakkola

Jotenkin on tullut viimeaikoina kiinnitettyä paljon huomiota uutisiin, jotka liittyvät esimerkiksi robotisaatioon ja tekoälyyn. Aihe kiinnostaa minua monella tasolla, mutta tämä kirjoitus ei kuitenkaan varsinaisesti liity siihen aiheeseen, vaan siihen, kuinka itse asiassa nykyään tuntuu, että monessa asiassa ihmisten oletetaan ja odotetaan toimivan kuin robotit. Olen ajatellut tätä aihetta paljon viime vuosina, mutta tähän kirjoitukseen juuri nyt innosti HS Viikosta lukemani kirjailijan haastatattelu, josta vielä tarkemmin myöhemmin tässä tekstissä. Ei ole vaikeaa arvata, että tämä kirjoitus liittyy mitä suuremmassa määrin työelämään ja sen vaatimuksiin. Monella alalla. Liian monessa työpaikassa. Työntekijöitä on liian vähän. Ja heiltä odotetaan valtavaa venymistä. Uutisointia seuratessa tämä ongelma tuntuu liittyvän nimenomaan hoiva-aloille, sillä kouluissa ja päiväkodeissa tuntuu olevan aina resurssivajausta, ja myös hoitajien jaksamisongelmat ovat olleet otsikoissa. Mielestäni on käsittämätöntä, kuinka ahtaalle voidaan ajaa ne ihmiset, jotka pitävät päivittäin huolta meidän lapsistamme, ja toisaalta sairaistamme. Jotka tekevät niin hyvää ja tärkeää työtä, että heidän pitäisi saada tehdä sitä työtä rauhassa ja heidän pitäisi todellakin saada enemmän arvostusta tekemästään työstä. Kunnioitan näitä ihmisiä suunnattomasti, sillä en usko, että koskaan pystyisin itse jaksamaan esimerkiksi päiväkodin työntekijänä, tai hoitajana. Olen pitänyt itseäni empaattisena ihmisenä, mutta hoiva-ala on todella raskas, siltä se ainakin vaikuttaa jopa ulkopuolisen silmin tarkkaillessa. Kuitenkin näiden ihmisten työssäjaksaminen olisi sekä lapsien, sairaiden, että työntekijöiden etu. Työrauha ja riittävät resurssit. Päättäjillä ei monestikaan ole minkäänlaista käsitystä arjen tasolla tapahtuvista asioista, minkälaista venymistä monilla työpaikoilla työntekijöiltä vaaditaan. Ja sitten ihmiset uupuvat. Väsyvät. Ja sijaisia ei välttämättä saada. Kierre on valmis. Tämä ongelma ei liity pelkästään hoiva-alalle, vaan on ongelma monissa muissakin työpaikoissa. Tuloksia odotetaan niin mahdottomin mittarein, että sinne on mahdotonta pienen ihmisen yltää, ainakaan venyttämättä itseään rajattomasti. Ihmisistä tunnutaan haluavan irti se viimeinenkin pisara, ja sitten kun se on kiskottu irti ja ihminen on aivan loppu, hänet sysätään hyödyttömänä syrjään. Yhteiskuntamme ei ole enää mikään hyvinvointiyhteiskunta. Se on monella tasolla jo nyt pahoinvointiyhteiskunta. Tietysti Suomessa monet asiat ovat edelleen paljon paremmin kuin jossakin muualla. Mutta lujaa vauhtia matkalla alaspäin ollaan romuttamassa kaikkea sitä hyvää, millä hyvinvointiyhteiskunta rakennettiin. Raha maailmaa pyörittää, ja muut arvot tuntuvat olevan lujaa vauhtia matkalla romukoppaan.

Luin viikonloppuna HS viikosta Marjo Niemen haastattelun. En ole lukenut itse vielä Niemen kirjoja, mutta hänen haastattelunsa oli mielenkiintoinen. Haastattelussa oli mielestäni aivan loistavasti kiteytettynä ajatus myös taiteen merkityksestä ihmiselle, lainaan tästä hänen haastattelustaan tähän pienen pätkän, joka on siis julkaistu HS Viikossa 06/18.  "Oikeasti taiteen arvo ei nimitäin ole hyvinvoinnissa vaan ihmisyydessä, Niemi toteaa" "Taide muistuttaa ihmisen koko potentiaalista", hän perustelee "Uhkana ei ole vain se, että robotit vievät työmme, vaan se, että ihmisihanne muuttuu robotiksi"   ---- (loistavasti sanottu, nimittäin juuri tätä olen itsekin kauan pyöritellyt päässäni, en vain näillä sanoilla)  "Taidetta pitäisi voimistaa siksi, että ihmiset erottaisivat omat tarpeensa ja ihmisyytensä siitä, mitä heiltä vaaditaan".  - viisaita sanoja tältä kirjailijalta. 

Tämä lainaus tästä haastattelusta tähän tekstiini siksi, koska se liittyy niin oleellisesti siihen, minkälaisia asioita olen pyöritellyt päässäni jo useita vuosia. Kysymyksiä siitä, miten paljon meiltä ihmisiltä vaaditaan esimerkiksi töissä, ja miten paljon jaksamisemme siinä kaikessa mukana määrittelee arvoamme. Omissa ja muiden silmissä. Onko ihmisyys typistynyt siihen, miten paljon jaksamme suorittaa ja tehdä, onko ihmisyytemme arvo vain siinä että olemme tuottavia kansalaisia? Laskemmeko arvon ihmiselle samoin kuin laskemme arvon talolle tai yritykselle?

Minulla on ollut pitkään tekeillä runokirja, joka käsittelee näitä kysymyksiä. Jaksamiseen ja ihmisyyteen, ja sitten toisaalta uupumiseen ja siihen liittyviin tunteisiin liittyviä asioita. Samoin haluaisin joskus vielä saattaa loppuun romaanin, joka käsittelee osittain ihmisen oikeutta omiin valintoihin, ja toisaalta jaksamista työ- ja perhe elämän ristitulessa.  Se, miksi olen pitkään kirjoittanut ns. viihdekirjoiksi luokiteltavia fantasiakirjoja, johtuu varmasti siitä, että raskaampien aiheiden käsittely vaatii levänneemmän mielen - ainakin itseltäni. Tietyssä vaiheessa olen halunnut kirjoittaa jotakin aivan muuta, kuin tähän arkiseen todellisuuteen sijoittuvaa tekstiä, sillä sitä arkea on tuutannut muutenkin ovista ja ikkunoista silloin kun jaksaminen on ollut eniten koetuksella. Mutta viihteelläkin on paikkansa taiteen kentässä. Ei ehkä robotille. Mutta Ihmiselle.

KopioMeri.jpg

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: työ-elämä, jaksaminen, työssäjaksaminen, taide, arvot

Unelmista

Keskiviikko 3.1.2018 - Miia Jaakkola

Niin sitä jälleen yksi vuosi vaihtui. Joululoma on ollut tänä vuona tavallista pidempi, tarkoittaen sitä, että on oikeasti ehtinyt rentoutua ja rauhoittua. Joululomilla on ehtinyt muun tekemisen ohella myös takoa näppäimistöä, joten jatko-osa eliittisotilaisiin on tällä hetkellä 120 sivua pitkä. Ei ollut yksi tai kaksi yötä lomalla kun menin nukkumaan puoli kahdelta yöllä, koska en malttanut lopettaa. En silti toki kaikkea tuota ole kirjoittanut loman aikana, vaan tekstiä jatko-osaan syntyi osittain jo lomittain ensimmäisen osan kanssa. Tämä on oikeastaan ensimmäinen kerta, kun pääsin uuteen kirjaprojektiin kiinni näin pian edellisen julkaisun jälkeen. Normaalisti "toivun" kirjoitusprojektista vuoden ennen kuin pystyn kunnolla aloittamaan uudelleen. Uskon sen johtuneen jonkinlaisesta syvästä pettymyksestä ja siitä ylipääsemisestä. Että tälläkään kertaa tämäkään teksti ei ylittänyt julkaisukynnystä. En ole vieläkään tarpeeksi hyvä tässä. Mutta nyt jotakin on eri lailla. Koska tiedän, että seuraava jatko-osa ei tule julkaistuksi tavallisessa kustantamossa, osa paineista on poissa. Voin vain kirjoittaa ja nauttia siitä miten tarina vie, jättää paineet unelman toteutumisesta johonkin seuraavaan kirjaan. Ja kyllä, jokainen teksti vie minua lähemmäs unelman toteutumista, koska jokainen teksti kehittää minua kirjoittajana. Se pätee aivan kaikkeen. Mitä enemmän tekee jotakin asiaa, sitä paremmaksi siinä on pakko kehittyä, koska kun jokaisesta tekstistä saa jotakin palautetta, ja jotakin sitä kautta omassa kirjoittamisessaan ottaa taas huomioon eri näkökulmasta, sen on pakko näkyä. Jollakin tavalla, joskus. Koska kyllä se edelleen unelmani on. Että jonakin päivänä, joku kirjani vielä julkaistaan.

Miksi? kysyn itseltäni, yhä uudelleen. Miksi siitä unelmoin, kun en todellakaan halua kiertää puhumassa kirjamessuilla, enkä oikeastaan yhtään missään, en halua tulla haastatelluksi, en halua osallistua mihinkään keskusteluihin, koska olen äärimmäisen surkea ilmaisemaan itseäni sellaisissa tilanteissa. Ajatukseni kulkee tekstissä huomattavasti paremmin.  Miksi siis haluaisin olla kirjailija isolla K:lla? Eihän minulla ole mitään halua esiintyä tai astua esiin ihmisten eteen, mikä on kuitenkin, jossakin määrin osa oikean kirjailijan työtä. Ja tällä hetkellä minulla on ihan oikea aidosti myös mielenkiintoinen ja realistinen uusi ammatti opiskelujen kautta tulossa, joten eikö harrastustasolla kirjoittaminen riittäisi, koska silloin saan edelleen kirjoittaa ja purkaa luovuuttani omalla tavallani, mutta minun ei tarvitse ottaa sitä toista puolta lainkaan huomioon? Ja ihan vielä varmuudeksi, Suomessa harva kirjailija todella elää kirjoittamalla, varsinkaan ilman apurahoja. Ja silti unelmoin kirjan julkaisemisesta. Miksi, kysymys säilyy. Ehkä se johtuu siitä, miten suurella rakkaudella itse suhtaudun kirjoihin ja tarinoihin. Usein ajattelen, miten paljon lähemmäs tunnun pääsevän ihmistä tekstin kautta, miten suuri voima kirjoitetuilla sanoilla on. Miten saatan tekstin kautta kokea yhteyttä ihmisiin, joita en tunne? "Sinullakin on tuollaisia ajatuksia, luulin että olin ainoa".  En totisesti ole sosiaalisesti kovin lahjakas ihminen, en pääse puhumalla ihmisten kanssa sellaiseen sielujen yhteyteen kovinkaan usein. Siksi kirjat ovat minulle niin tärkeitä. Myös omani.

Kyllä se koskee muutakin ihmisen luomaa. Taidetta, sekä musiikkia. Myös musiikki on tietyllä tavalla toisen sielun puhetta toiselle. Siihen on joku syy miksi tietyntyylinen musiikki vastaa johonkin omassa sielussa, miksi pitää jostakin tietynlaisesta musiikista tai tietynlaisesta kirjallisuudesta tai tietynlaisesta taiteesta. Joku jonkun toisen luoma vastaa siihen mitä oma sielussa ja sydämessä on.  Joskus, vaikka musiikissa se voi toki olla vain rytmi. Joskus sanat koskettavat erityisesti. 

Ihmisellä on hyvä olla unelmia. Näin ohimennen lehtihyllyssä jonkun lehden kannessa otsikon "minulla ei ole enää yhtään unelmaa", enkä kiinnittänyt sen tarkemmin huomiota kenen sanat nuo olivat tai mihin yhteyteen ne liittyivät, mutta otsikko jäi mieleeni. Ja tuntui jotenkin äärimmäisen surulliselta. Mitä sitten enää tavoitella, jos ei ole enää yhtään unelmaa?  Onko itse asiassa parempi, kun unelma on vielä unelma, eikä todellisuus ole päässyt pilaamaan sitä? Mitä jos kaikki unelmat vain toteutuisivat, eikä olisikaan enää yhtään unelmaa? Jos se suurin unelma olisi yhtäkkiä käden ulottuvilla, totta, nauttisiko siitä oikeasti vai onko se vain mielikuva siitä, millaista se olisi jos se olisi totta? Jos saisin kirjoittaa ammatikseni, olisiko se enää unelmani? En tiedä. Ehkä se olisi.

Tämän Eliittisotilaat -kirjasarjan kanssa tiedän myös, että se ei tule saavuttamaan edes sitä määrää lukijoita, kun jotkut aiemmat kirjani. Se johtuu kirjan genrestä, sillä fantasia ei kai edelleenkään ole Suomessa mitenkään valtavirtaa, ja koska kirja on vielä suunnattu nuorille aikuisille, aikuiset lukijat saattavat jossain määrin karsia sen lukemistostaan vain sillä perusteella. Kirjasarja on myös aihepiiriltään sellainen, että se koskettanee enemmän tyttöjä ja naisia, kuin miehiä, siitäkin huolimatta että se kertoo taistelemisesta, mutta koska mukana on - loppujen lopuksi - niin paljon ihmisuhteita, on kirjasarja selkeästi silti enemmän ehkä tyttöjen tai naisten kirja. Sekin karsii lukijamääriä, vaikkakin tytöt taitavat muutenkin lukea enemmän kuin pojat tai miehet, noin laajemmin ajateltuna. Silti olen tykästynyt fantasiatarinoiden kirjoittamiseen, vaikkakin yhä kirjoitan myös rinnalla tähän "oikeaan todellisuuteen" sijoittuvaa romaania. Fantasiatarinoissa viehättää se, että se antaa mielikuvitukselle suuremman vapauden, erilaiset puitteet kuin todellisuus, ja se antaa mukaan pienen ripauksen ihmeen mahdollisuutta. Fantasiamaailmassa kun vain kirjoittajan mielikuvitus on rajana sille, mitä voi tapahtua, se antaa erilaista vapautta tarinalle ja sen henkilöille. Toisaalta ajattelen, että tämä kirjasarja on fantasiaa sellaiselle lukijalle, joka ei yleensä lue fantasiaa. Se on oikeastaan suuressa määrin ihan tavallisia asioita käsittelevä tarina, rakkautta, ystävyyttä, ihmisen kasvamista omaksi itsekseen, hyvyyden ja pahuuden pohdintaa, mikä tietysti on fantasiakirjojen hyvin oleellinen pohjavire, monessa tarinassa.

Ja vielä lopuksi: Hyvää uutta vuotta sivustojeni seuraajille, ja teille, jotka kirjojani luette, kiitos. :)

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kirjoittaminen, unelmat

Kirjoista ja niiden merkityksestä

Lauantai 18.11.2017 - Miia Jaakkola

Aika kuluu uskomatonta vauhtia. Miten on mahdollista, että on jo marraskuu? Kirja on sisällöltään nyt valmis, kannet vielä suunnittelussa, jonka jälkeen kirja voidaan laittaa maailmalle. Tässä vaiheessa tehdään tilintekoa, olenko onnistunut tekstissä, olenko onnistunut tuomaan esiin sen, mitä tahdon, vai voidaanko kaikki lukea aivan väärin? Voiko tarinan ylipäätään käsittää väärin? Voiko kirjailija/kirjoittaja määrittää miten lukija lukemaansa tulkitsee? Ei. Ei voi. Ja mitä sitten. En voi vaikuttaa siihen mitä tarinasta ajatellaan, miten se tulkitaan, tai kuka siitä pitää tai ei  pidä. Kai se on luonnollista, että vähän jännittää. Jokaiseen tekstiin kuitenkin laittaa osan itseään.

Olen lukenut viime aikoina jonkin verran, ja huomannut taas, miksi lukeminen on niin rakas harrastus. Kirjoissa voi tietyllä tavalla tuntea lohdullista "samanlaisuutta" , mikä voi olla vaikeaa "oikeassa elämässä". Oikeassa elämässä keskustelut harvoin pääsevät niin syvälle, etenkään, koska aikaa mihinkään pitkiin syvällisiin keskusteluihin harvoin elämässä on.  Joskus kun mietin kirjoittamista ja sen mielekkyyttä, ajattelen, että mitä jos minunkin kirjoittamani teksti voi joskus antaa jollekin toiselle sitä, mitä minä olen saanut jonkun toisen runoista, sanoista tai teksteistä? Että voisi antaa toisille lohtua, tai ajateltavaa, tai edes käydä hiljaista vuoropuhelua kirjan sivuilla?  Kyllä, se kirjoittamisessa viehättää. Sinä päivänä kun sen saavutan, olen saavuttanut sen, mitä kirjoittamisella haen. Viime aikoina lukemistani kirjoista Pauliina Vanhatalon kirja "Keskivaikea vuosi" puhutteli minua lukiessa aivan suunnattomasti,  jopa niin paljon, että olen lukenut sen jo kahteen kertaan. Kirja oli samalla lohduttava ja rohkaiseva, ja rehellinen, kuinka joku uskaltaakin laittaa itsensä peliin sillä tavoin?  Mutta toisaalta, juuri siksi, että joku uskaltaa, toiset voivat saada tekstistä niin paljon.  Karl Ove Knausgårdin kirjat ovat myös kuuluneet lukemistoon viime kuukausina, ja hänen kirjoissaan on ajatuksia, joita tunnistan, ajattelen lukiessani "olisin voinut kirjoittaa tuon lauseen".  "Hei, minustakin tuntuu joskus juuri tuolta".  Ei ole varmaan sattumaa, että kirjat ovat olleet niin suosittuja. Rehellisyys viehättää. Vaikka kirjat ovat autofiktiivisiä, tietyt ajatukset ja kokemukset ovat varmasti täysin rehellisesti kirjailijan omia, ehkä autofiktiivisyys koskee enemmän tapahtumapaikkoja ja tapahtumia kuin itse niiden herättämiä ajatuksia tai tunteita.  Ote Knausgårdin kirjasta:  ”Olen oppinut elämästä vain sen, että minun on kestettävä se, oltava koskaan esittämättä siitä kysymyksiä ja poltettava sen synnyttämä kaipuu kirjoittamiseen”.   - Hienosti sanottu, yksi lause herättää niin paljon ajatuksia ja vastakaikua.

Toisaalta kyllä myös täysin fiktiivisistä tarinoista voi saada paljon. Ne voivat olla osittain erilaisia asioita, mutta ehkä yhtä kaikki yhtä tärkeitä. Seikkailukertomus voi vielä toiseen maailmaan ja paikkaan juuri sellaisena hetkenä kun sitä eniten tarvitsee. Joissakin kirjoissa on vain "sitä jotakin". En voi lakata hehkuttamasta Diana Gabaldonin matkantekijä sarjaa, sillä se on tosiaan sarja, jossa on "sitä jotakin". Joskus mietin miksi pidän niistä kirjoista niin paljon, vaikka niissä on loppujenlopuksi aika raakojakin kohtauksia, ja väkivaltaa, jota en esim. elokuvissa pysty lainkaan katsomaan. Kirjoista on tehty sarja, ja sarjana jotkin kirjan kohtaukset ovat mahdotonta katseltavaa. Olen myös sitä mieltä, että sarjoissa harvoin onnistutaan tunnelman vangitsemisessa samalla tavoin, kuin kirjan sivuilla.  Toisaalta Gabaldonin kirjoissa on myös paljon muuta, vaikeasti määritettävää hohtoa. Maisemakuvaus, ihmissuhteet, seikkailu ja sattumukset, pelkän arkielämän kuvaus.

Tällaisia ajatuksia tänään.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kirjat, lukeminen, kirjailijat

Uusi kirja ja jotakin muuta

Tiistai 10.10.2017 - Miia Jaakkola

Uusi kirja ulkona pian

Uusi kirjani tulee positiivisten arvioideni mukaan olemaan ulkona ennen joulua.  Teksti odottaa enää viimeistä läpikäyntiä, jonka jälkeen lähetän uuden "kirjalapsukaiseni" maailmalle, ja toivotan sille onnea matkaan. :) Olen onnellinen, jos lukijat löytävät tekstistä itselleen jotakin, mikä koskettaa. Hyvä tarina herättää tunteita, herättää ajatuksia, ja toivon tämän tarinan tekevän sen. Uuden tarinan voi lukea seikkailu/fantasia tarinana, kasvutarinana, rakkaustarinana, tarinana ystävyydestä tai perhesuhteista, mikä kenellekin sattuu kirjassa osumaan lähinnä omaa itseään. Vaikka tarina on lajiltaan fantasia/seikkailu tarina, uskoisin sen olevan "helposti lähestyttävää" fantasiaa, niin että myös sellainen lukija, joka ei yleensä fantasiatarinoita lue, voisi päästä tarinan maailmaan sisään.   Eliittisotilaat on suunnattu nuorille aikuisille, (tarinan päähenkilöt ovat lukioikäisiä), mutta uskon, että tarinan teemat ovat jossain määrin tuttuja myös aikuiselle lukijalle. Ja täytyy myöntää, itsekin luen paljon nuorille aikuisille suunnattua kirjallisuutta, vaikka olen jo 34-joten tällaiset rajat ovatkin usein jossain määrin keinotekoisia, sillä tarinoista löytyy monesti useita tasoja eri ikäisille lukijoille.

Muuta:

Olen tosiaan palannut opiskelijaksi näin useiden työelämässä vietettyjen vuosien jälkeen, ja täytyy sanoa, että olen kyllä nauttinut uuden oppimisesta suunnattomasti. Opiskelen tietojenkäsittelyn tradenomiksi Karelia ammattikorkeakoulussa. Nyt alkaa olla pian takana ensimmäisen jakson kurssit, ja olen ollut todella tyytyväinen kouluun ja etenkin opiskelutapaan.  Koulun voi siis käydä lähes kokonaisuudessaan etänä, kotoa käsin. Mietin ennen kouluun menemistä kuinka kaikki tulee toimimaan, mutta olen iloisesti yllättynyt siitä, kuinka hyvin kaikkea opetusta voi seurata etänä. Voi osallistua tunneille ihan "livenä", tai sitten voi katsella tallenteita itselle sopivana ajankohtana (mikä on myös muuten todella kätevää, jos tunnilla jokin asia on jäänyt epäselväksi, on kätevää kerrata tallenteilta). Opiskelua voi näin itse aikatauluttaa melko hyvin, sillä läsnäolopakkoja tunneilla ei ainakaan vielä ole juurikaan ollut, vaan oppimista seurataan erinäisten oppimistehtävien ja tenttienkin kautta. Näin perheellisenä ihmisenä opiskelutapa on ollut todella kätevä. Opiskelijan pienellä budjetilla on myös todella mukava pieni säästö, kun matkakuluihin ei mene rahaa, kun ei kotoa tarvitse lähteä koululle. Hain kouluun oikeastaan siksi, että kiinnostuin ohjelmoinnista n. vuosi sitten, ja tälläkin hetkellä, kun ensimmäinen ohjelmoinnin kurssi alkaa olla takana, tuntuu siltä, että kiinnostusta siihen puoleen riittää. Haasteita siinä kyllä riittää, ja tulevaisuus sitten näyttää, mihin tie tulee viemään ammatillisesti.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Eliittisotilaat