Valtakivien taru

Tässä julkaisen 8. ensimmäistä lukua Valtakivien tarun ensimmäisestä osasta, valtiatar. Lähes samat pätkät löytyvät varmasti Google teoshaun kautta, mutta halusin tehdä tähänkin kirjaan tutustumisesta mahdollisimman helppoa julkaisemmalla alun tarinasta suoraan sivuillani. Toisen osan kirjoitus on nyt ollut pitkään tauolla johtuen ajanpuutteesta ja siitä, että keskityn kirjoitusrintamalla nyt saamaan toisen kesken olevan kirjasarjani (eliittisotilaat) toisen osan valmiiksi. Mutta kun lueskelin tässä tätä ensimmäistä osaa, aloinkin yllättäen kaivata myös tämän tarinan pariin, ja ajatuksissa siintelee myös julkaista tähän tarinaan "esiosa" joka kertoo päähenkilömme Neffiandran tarinan, kuinka hän päätyi kapinanjohtajaksi, ja mitä tapahtui ennen tämän ensimmäisen osan tapahtumia. Kuka haluaa lukea? Minä ainakin tiedän, että haluan kirjoittaa sen tarinan vielä jonain päivänä valmiiksi. 

VALTAKIVIEN TARU - OSA 1. Valtiatar

Prologi

 

V

esi soljui tytön käsien välistä kuin kimalteleva silkki. Vesi tuntuikin silkiltä, pehmeältä, ihanan viileältä. Tytön teki mieli pudottaa uittamansa muovinen leikkikäärme pohjaan vain siksi, että hän saisi sukeltaa sen jälleen ylös.  Äiti oli kieltänyt häntä menemästä uimaan ilman valvontaa, mutta nyt oli lämmin kesäpäivä, ja tyttö rakasti uimista.  Oli väärin, että häntä oli kielletty tekemästä jotakin sellaista josta hän nautti, vain siksi, että kukaan aikuinen ei ehtinyt hänen seurakseen.

   Hetken mielijohteesta tyttö laski käärmeen hännästä irti. Hän kurottui veden ylle sukeltaakseen leikkikäärmeen perään, hihittäen hiljaa mielessään sille, että hän tekisi mitä itse tahtoisi, eikä kukaan saisi koskaan tietää, ettei hän ollut totellut. Kesken kaiken tyttö jähmettyi paikoilleen, sillä käärme ei ollutkaan uponnut pohjaan, vaan kellui hetken veden pinnalla ja alkoi sitten soljua sulavasti eteenpäin vedessä, uida tytöstä poispäin. Tytön katsoessa käärmeen perään, mieli järkyttyneenä, käärme kääntyi katsomaan tyttöä. Sen mustat silmät olivat erittäin elävät.

 

   Hätkähdin hereille unestani. Olin hiestä läpimärkä, vaikka porttikongissa oli jäätävän kylmä. Uni oli tuntunut jälleen niin tutulta, kuin muistolta, joka oli kauan sitten kadonnut. Mietin hetken välinpitämättömästi, mitä unissani jatkuvasti vierailevat käärmeet mahtoivat symboloida.  Nousin kankeasti ylös ja venyttelin. Oli aika jatkaa päättymätöntä matkaani.

Kaupunki oli aavemaisen hiljainen. Siitä ei ollut montaakaan vuotta, kun nämä kadut olivat vielä olleet tähän aikaan täynnä elämää.  Enää kaduilla kulkivat öisin vain ne, joilla ei ollut kotia johon palata.

Monikaan ihminen ei koskaan uskonut, että näin voisi todella käydä. Tämä skenaario maailmamme tulevaisuudesta oli aiemmin ollut lähinnä salaliittoteorioita yksinäisissä kammioissaan kyhäävien, hulluina pidettyjen ihmisten puheissa. Mutta sodan ja sairauksien pelossa ihmiset olivat valmiita tekemään mitä vain, jotta säilyisivät hengissä. Ainakin he, joilla oli perhe ja jotakin menetettävää.  

Hytisin. Jäätyneet lehdet rapisivat jalkojeni alla, kun kävelin katuvalojen loisteessa vailla päämäärää. Marraskuiset yöt alkoivat olla hyytäviä, ja liikkeessä pysyminen oli ainoa vaihtoehtoni pysyä edes jotenkuten lämpöisenä.  Olin liikkeessä senkin uhalla, että liikkuminen toi mukanaan myös huomattavasti suuremman riskin kiinnijäämisestä.

Katuvalot loistivat aavemaista valoa märälle asfaltille, ja omat askeleeni kaikuivat yössä. Olin peloissani ja väsynyt. En ollut nukkunut moneen kuukauteen kunnolla, kaduilla oli oltava jatkuvasti valppaana, unessakin. Olin yrittänyt torkkua porttikongeissa, mutta pieninkin ääni säpsähdytti minut hereille ja kummalliset, toden tuntuiset unet vaivasivat minua silloinkin, kun sain hetkeksi unesta kiinni. 

Jalkani veivät minua eteenpäin, askel askeleelta, vaikka päämäärää ei ollut. Toivoin, että jos kävelisin tarpeeksi pitkälle, unohtaisin kaiken. Unohtaisin itseni, elämäni, toiveeni, kipuni. Kaiken. Tuntisin ainoastaan liikkuvan ruumiini, kuinka särkevät jalkani kuljettaisivat minua eteenpäin. Yksi askel, toinen, sitten kolmas, loputtomasti. 

Minulla ei ollut enää perhettä, työpaikkaa, asuntoa eikä rahaa. Ne kaikki olivat menneet, koska minulla ei ollut sirua, joka avasi tien kaikkeen normaaliin elämään. Ilman sirua olin yhteiskunnan hylkiö, eikä minulla ollut mahdollisuutta osallistua tavalliseen elämään millään tavoin.

Siruttomia etsittiin ja tapettiin vaarallisina kapinallisina. Olimmehan potentiaalisia taudinkantajia ja terroristeja, henkilöitä, jotka kieltäytyivät valvonnasta muiden turvallisuuden kustannuksella. Siruttomat liikkuivat suurimmaksi osaksi yksin, sillä luottamus toiseen ihmiseen saattoi johtaa äkilliseen kuolemaan. Kuka tahansa saattoi osoittautua petturiksi.  Yksin oli myös helpompaa pysyä piilossa. Meitä kutsuttiin yleisesti varjokulkijoiksi, joka olikin osuva nimitys. Meitä ei virallisesti ollut olemassa, olimme vain varjoja, jotka pelottivat oikeita ihmisiä heidän oikeassa maailmassaan.

 

Maailma oli ollut katastrofin partaalla ennen kaikkea tätä. Kaikki alkoi Sierra Leonesta. Ihmisiä alkoi kuolla mystiseen virusperäiseen sairauteen, jota ei aiemmin ollut esiintynyt missään. Taudin alkuperästä ei ollut tietoa.  Ei tiedetty mistä se oli lähtöisin, eikä edes millä tavoin se levisi. Taudin ensioireet olivat näön hämärtyminen ja tasapainovaikeudet. Sen jälkeen hyvin nopeasti se lamautti ihmisen kehon toiminnot, ja johti 98 % varmuudella kuolemaan alle kahdessa vuorokaudessa taudin ensioireista. Tauti levisi Afrikassa kuin kulovalkea, eikä sen pysäyttämiseksi näyttänyt olevan mitään tehtävissä. Kauhu levisi sitä mukaa, kun tauti levisi yhä uusiin maihin ja tartutti tappaen yhä enemmän ihmisiä. Ensin sanottiin, että tauti ei voisi levitä Eurooppaan, yritettiin lievittää ihmisten pelkoa kertomalla, että kaikki on hallinnassa. Kaikkeen on varauduttu, eikä ihmisten pitäisi huolehtia. Mutta kun ensimmäiset tautitapaukset sitten ilmestyivät, ensin Espanjaan, sitten Pohjoismaihin, ja kun sairaalat täyttyivät kuolevista, ei enää varautuminen riittänytkään. Hoitajat ja lääkärit saivat usein tartunnan suojavarustuksesta huolimatta, joten hoitohenkilökunnasta alkoi olla pian pula.  Lentokenttiä alettiin sulkea, ja ihmisten liikkumista rajoittaa, mutta liian myöhään.  Katastrofi oli käsillä, ihmiskunnan historian pahin vitsaus. Virukseen oli kuumeisesti etsitty parannuskeinoa, sen mekanismeja ei kuitenkaan tunnettu. Lopulta kuitenkin keksittiin, että taudin saattoi havaita etukäteen erikoisista lämmönvaihteluista ihmisen kehossa. Ja lääke löydettiin. Mutta se tehosi vain, mikäli se saatiin annettua ennen varsinaisten, itse huomattavien oireiden alkamista. 

   Sen varjolla sirutus oli lopulta toteutettu. Sirun alkuperäisenä tarkoituksena oli ollut tunnistaa tappava tauti ajoissa, jolloin ihminen ei vielä ehtisi tartuttaa muita, ja saada parantava lääke annettua henkilölle ennen hänen oireidensa näkyvää alkamista. Koska virus levisi niin massiivisesti, ja tarttui helposti ilman kautta, eikä vaatinut edes kosketuskontaktia, kauhu ja pelko tautia kohtaan saivat suurimman osan ihmisistä ottamaan terveyttään valvovan sirun. Tämän toteutumiseksi ihmisiin asennettiin nopealla aikataululla kaksi sirua, otsaan, sekä käsivarteen. Sirut skannasivat ihmisen terveydentilaa ja havaitsivat nopeasti sairauden aiheuttaman lämpötilan muutoksen kehossa, lähettäen tiedon välittömästi terveysviranomaisille. Sairastunut haettiin pikaisesti eristyksiin sirussa olevan paikannusjärjestelmän avulla. Tauti saatiin tällä tavoin kuriin, ja tautitapaukset kävivät harvinaisemmaksi. Väestö oli kuitenkin tähän mennessä jo harvennut taudin johdosta huomattavasti, ja maailman maat olivat pienimuotoisen kaaoksen kynsissä. Oli nälänhätää ja alati kasvavaa terrorismia, puhtaasta vedestä käytiin jatkuvaa sotaa. Jouduttiin järjestämään laajin koskaan pidetty kriisikokous, johon kokoontui maiden johtajia ympäri maailman. Käytiin pitkiä, syväluotaavia keskusteluja ongelmien mahdollisesta ratkaisusta, ja lopulta alettiin miettiä sirujen muita mahdollisia käyttötarkoituksia. Kerrottiin, että siruista olisi hyötyä myös laajemmalti, kuin virustaudin havaitsemisessa, esimerkiksi terroristien ja rikollisten jäljittämisessä. Kaikesta lopputuloksena sirun ottaminen ei enää ollut vapaaehtoista, vaan siitä tuli kansalaisuuden, ihmisyyden lupakirja.

   Tarkoitus esitettiin hyvänä. Teknologia edistyi, oli edistyttävä sen mukana. Tähän saakka se oli edistynyt erinäisissä laitteissa, oli tullut aika kokeilla ihmiseen integroitavaa tekniikkaa, joka entisestään helpottaisi elämäämme. Ja koska teknologia saattoi auttaa meitä voittamaan vaarallisen sairauden, ja toi mukanaan muitakin merkittäviä hyötyjä, miksi emme käyttäisi sitä?

   Siruja ja niiden tietoja hallitsi tätä varten erikseen perustettu virasto, joka analysoi ja välitti sirujen kautta ihmisistä saatuja tietoja eri hallinnon aloille, terveyshuoltoon, työvoimaviranomaisille, poliisille. Jokaisella maalla oli oma virastonsa, joka toimi yhteisen hallinnon alaisena. Valtava mekanismi, joka oli synnytetty näennäisesti täysin yllättäen.

Niin, siruista oli toki joltakin kannalta katsottuna ollut hyötyä, niiden myötä maailmaan oli saatu ennennäkemätön rauha ja virustaudin leviäminen oli saatu pysäytettyä. Mutta hinta oli kova, liian kova. Oman yksityisyyden täydellinen menetys. Alun perin hyvältä vaikuttanut ajatus oli kääntynyt vastenmieliseksi. Ehkä virus oli voitettu sirun avulla, mutta ihmisistä oli samalla tehty tietokoneita, joiden ajattelua ja toimintaa saatettiin ohjata haluttuun suuntaan.

Ilmapiiri oli muuttunut tähän suuntaan pikkuhiljaa, jo ennen sairauden puhkeamista. Kaikkea valvottiin. Kasvaneen terrorismin ja sodan uhan ollessa päällä, ihmisten henkilökohtainen vapaus oli käynyt uhaksi, joka piti voittaa. 

Itse en ollut koskaan edes harkinnut ottavani sirua, mutta ymmärsin ihmisiä, jotka tekivät niin. Heillä oli ihmisiä, joista heidän tuli huolehtia. Eikä varjokulkijan elämä ollut elämää sekään. Mutta koska minä olin yksin, saatoin tehdä omat valintani.  

 

Samassa havahduin ajatuksistani siihen tunteeseen, etten ollut enää yksin. Etsin katseellani ihmistä, jotta tietäisin mistä suunnasta mahdolliseen uhkaan pitäisi varautua. Kymmenen metrin päässä, läheisen porttikongin varjoissa seisoi mies. Tupakka loisti pimeässä hänen kädessään ja sen kitkerä haju sai minut irvistämään. Mies tuijotti minua. Tuijotti, eikä kääntänyt katsettaan, vaan liikahti. Sydämeni alkoi hakata, ja adrenaliini syöksyi kehooni kohinalla. Kaduilla ei näkynyt ketään muita. Käännyin ja aioin paeta, mutta samalla hetkellä porttikongiin nojaillut mies lähti perääni. Huomasin, ettei mies ollut yksin vaan mukana oli useampia miehiä. Lähdin juoksemaan ja kiihdytin vauhtiani joka askeleella paniikin hakatessa aivoissani ja sumentaessa ajatteluani. Heidän askeleensa kaikuivat koko ajan lähempänä, he juoksivat nopeammin kuin minä. Huohotin ja etsin katseellani paikkaa mihin voisin piiloutua, mutta mitään paikkaa ei ollut, sillä joka puolella vierelläni kohosi samanlaisia kerrostaloja, joiden ikkunat olivat pimeinä, ja rappukäytävät lukittuja.

Aloin hädissäni kaivella taskuistani piilotettua asetta, joka oli tarkoitettu tällaisia tilanteita varten. Laiton ase, vaarallinen kapinallinen kun olin. En ollut koskaan ajatellut että joutuisin käyttämään sitä. En halunnut tappaa, mutta jos vaihtoehtona oli tulla tapetuksi, ehkä sittenkin tekisin juuri niin. Ase lipesi tottumattomista käsistäni ja kalahti maahan. Kiihdytin nyt täydessä paniikissa vauhtia, vaikka jalkani olivat maitohapoilla ja rintaani sattui, vaikka en pystynyt enää edes kunnolla hengittämään.  Samalla hetkellä taivas avasi jäiset hanansa, ja antoi räntäsateen kruunata pakomatkani. Jäiset pisarat hakkasivat kasvojani, ja sekoittuivat kuumiin, paniikin kyyneliin. En nähnyt mihin juoksin, sillä kyyneleet sumensivat näkökykyni. Keuhkoni tuntuivat repeävän yhtäkkisestä paniikinomaisesta pakenemisesta, ja silloin törmäsin päistikkaa johonkin kovaan.

–        Saakeli! ärähdin.

Edessäni seisoi mies, joka tarrasi minua rautaisella otteella kädestä ja kiskaisi mukaansa.

–        Apua, auttakaa! huusin, vaikka en edes tiennyt kenelle, sillä ei ollut ketään joka olisi minua auttanut. Mutta olin täydessä paniikissa, enkä ajatellut loogisesti.

–        Ole hiljaa nyt! Käytä energiasi juoksemiseen, jos et halua kuolla! mies ärjäisi.

Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin seurata miestä, sillä irtikään en hänen otteestaan päässyt. Minua jahtaavat miehet juoksivat yhä perässämme ja huusivat kovaa, käskivät pysähtymään. Samassa kuului taas laukaus, ja hädissäni meinasin kompastua omiin jalkoihini. Minua eteenpäin kiskova mies kuitenkin piti minut pystyssä, ja hoputti minua eteenpäin. Äkkiä olimme meren rannassa. Mereltä kasvoihin puhalsi jäinen, pureva tuuli. Edessämme vellova meri oli musta ja hyinen, ja mies kiskoi minua armotta kohti venelaituria. Mies juoksisi suoraan mereen ja vetäisi minut suoraan mukanaan! Aloin taas kiljua, mutta ääneni hukkui tuulen ja sateen pauhuun. Yritin kiskoa itseäni irti hänen otteestaan, mutta hän tiukensi yhä otettaan, ja hyppäsi mereen vetäen minut perässään mustuuteen. Kiljuin kauhusta pudotessani tikarien lailla pistävään kylmyyteen.

   Tällaisella tavallako kuolen, ehdin ajatella, ennen kuin pääni painui pinnan alle. Hengitys salpautui veden kylmyydestä, ja mies veti minua yhä syvemmälle. Tunsin hukkuvani, keuhkoni täyttyivät jäisestä vedestä, menin paniikkiin ja riuhdoin vahvoja käsiä vastaan yhä kovemmin, mutta se oli turhaa. Vajosin.  Viimeisenä tajunnan hetkenäni näin mustan tunnelin, jonka päässä loisti valo

 

-------------------

Luku 1.
Neffiandra

 

 

Havahduin omituisesta, ajelehtivasta mustuudesta kokonaisvaltaiseen kipuun. Keuhkoihini sattui, ja jokainen hengenveto tuntui siltä, kuin joku olisi työntänyt neuloja kurkkuuni. Käsiäni ja jalkojani pisteli, naamani kutisi ja kirveli kuin joku olisi pitänyt nokkosta ihollani. Haisi savulle niin vahvasti, että oli vaikea hengittää. Makasin selkä notkolla jossakin, joka oli samaan aikaan sekä pehmeää, että terävää. Raotin silmiäni varovasti, ja liikutin samalla kättäni ähkäisten kivusta

–        Saakeli! inahdin ja hyppäsin ylös yllättävän ketterästi huomioiden kivuliaan olotilani.

Käsissäni ja jaloillani vaelteli kylmän rauhallisesti satoja mustia muurahaisia, ja ne purivat. Paljaalla ihollani oli jo kymmeniä pieniä punaisia puremajälkiä, ja ravistelin inhon vallassa otukset pois iholtani.  Vasta silloin havahduin tajuamaan, että jossakin lähistöllä metsä paloi. Savun haju voimistui yhä ja taivas loimotti punaisena. Palo ei ollut ihan lähellä, mutta mikäli paloa ei sammutettaisi pian, se leviäisi vauhdilla. Ymmärsin tässä vaiheessa, että jalat piti ottaa käyttöön, ja äkkiä sittenkin. Silloin jostakin metsästä takaani ilmestyi joukko paniikissa juoksevia ihmisiä. He eivät kiinnittäneet minuun huomiota, juoksivat vain ohitseni katse kiinnittyneenä eteenpäin.  Jälkijoukoissa juokseva, viimeisillään raskaana oleva nainen huohotti tuskissaan yrittäessään pysyä muiden perässä.

–        Hei kuule, tarvitsetko apua? kysyin naiselta, jonka silmät olivat lasittuneet ja keskittyneet. Nainen käänsi katseensa minuun kuin havahtuen jostakin transsista. Hänen silmänsä levisivät.

–        Neffiandra? nainen kysyi silmät pyöristyen hämmästyksestä.

–        Ei, olet erehtynyt henkilöstä, minä olen Elise, sanoin hieman hämilläni siitä, että minua luultiin joksikin toiseksi. 

–        Ai. Olet kyllä todella samannäköinen, nainen sanoi hämillään.  –   Taisin vain toivoa liikoja. Neffiandra ei ole enää täällä ja kaikki on sekaisin. Tällä kertaa Valtias aikoo ilmeisesti polttaa koko metsän, viimeistä kapinallista myöten. Minä vain luulen, että… hänen kasvonsa vääristyivät kivusta ja hän piteli vatsaansa huohottaen, yrittäen samalla pysyä liikkeessä.

–        … pelkään että lapsi syntyy kohta. Ja kuolee, jos joudun jäämään paikalleni.

–        Miksi nuo edellä juosseet miehet eivät auta sinua? kysyin paheksuvasti.

–        Valtiaan sotilaat ovat perässämme.  On tärkeää, että mahdollisimman moni pääsee pakenemaan, yksi tai kaksi elämää ei ole edes mikään uhraus. Mutta jos lapsen isä olisi täällä, nainen aloitti, ja vaikeni sitten yllättäen taas uuteen kivun aaltoon.

–        Tule, ota minusta tukea, sanoin. Jatkoimme matkaa hitaasti, liian hitaasti, pysähtyen aina, kun naisen supistukset tulivat. Äkkiä kävellessämme jotakin märkää holahti jalkoihimme.

–        Lapsivedet perhana, nainen älähti.

Nyt aloin itsekin tajuta tilanteemme. Savu ympärillämme alkoi olla tukahduttavaa, nainen oli vähällä synnyttää tähän paikkaan, eikä meillä ollut apua. Kohtalomme alkoi vaikuttaa kovin selvältä.

–        Lähde, ehdit vielä pakoon, nainen sanoi puristaen huuliaan tiukasti yhteen, romahtaessaan polvilleen maahan.

–        En voi jättää sinua yksin, sanoin ja vilkuilin epätoivoisesti ympärilleni, koettaen keksiä keinoa, jolla selviäisimme tästä hengissä.  

–        Kuolet jos jäät, nainen sanoi ähisten.

–        No, elämäni ei ole tällä hetkellä muutenkaan paljon arvoinen, tuhahdin ja katsahdin ympärilleni. Sitten kumarruin hänen viereensä.

–        Reppuni, annatko…

Ojensin naiselle hänen kantamuksensa. Nainen kaivoi kiireesti repustaan vesipullonsa ja joi sitten ahneesti. Sitten hän ojensi vesipulloa minulle.

–        Kiitos.

–        En toivonut kuolevani ihan tällä tavalla, nainen sanoi sitten, pyyhkäisten vaaleat, hikiset hiuksensa otsaltaan.  

–        Emme me kuole, sanoin sitten päättäväisesti, tosin vastoin parempaa tietoani.  

–        Ajattelitko kenties kantaa minut, samalla kun pakerran vauvaa? nainen kysyi sarkastisesti, kohottaen kulmiaan. Sitten hän ähkäisi taas, uuden supistuksen kourissa.

–        Kyllä minä jotakin keksin. Keskity sinä nyt pitämään huolta itsestäsi ja tuosta tulokkaasta.

Kun nainen vielä hengitti tiiviisti kivusta voimakkaan supistuksen ravistellessa hänen kehoaan, kuulimme hevosten hirnahtelua ja kiivasta kavioiden kopsetta aivan läheltä.  

–        Valtiaan sotilaat, nainen sanoi kauhuissaan, ja hänen katseensa etsi paikkaa mihin piiloutua.

Emme kuitenkaan ehtineet tehdä mitään, ennen kuin näkyviin ilmestyi joukko kultaisiin viittoihin pukeutuneita sotilaita ratsujensa selässä. He huomasivat meidät, ja pysähtyivät.

–        Kas kas, mitäs täältä löysimmekään, kaksi kuulusteltavaa kapinallisen rääpälettä, lausahti ensimmäisenä ratsastanut, ylimielisen oloinen sotilas.– Vangitkaa heidät.

–        Ettekö näe, että nainen synnyttää, hän tarvitsee lääkärin, sanoin silloin miehelle.

–        Lääkärin, mies pyhähti ja katsoi minua ivallisesti. Äkkiä hänen katseensa terävöityi, ja hän tuijotti minua hetken vaitonaisena. Silmissä välähti, kuin hän olisi yhtäkkiä ymmärtänyt jotakin tärkeää.

–        Kapinallisen pentu saa puolestani kuolla ennen kuin syntyykään, teitä ei totisesti tarvita enää yhtään lisää. Nostakaa nainen hevosen selkään, ja viekää hänet leiriin. Minä hoidan tämän toisen, mies sitten komensi alaisiaan kääntyen takaisin minua kohti.

–        Mutta Syr, nainen on juuri synnyttämässä. Jos hänet nyt nostetaan hevosen selkään…, yksi sotilaista aloitti onnettomana.

–        Tee niin kuin käskin! Vai haluatko, että kerron Valtiaalle, että hyysäät kapinallisia, Emed?  En usko, että hän arvostaisi sitä kovin paljon, ensin puhunut mies ärähti, ja niin Emed ja muut sotilaat tekivät, mitä käskettiin.

Katsoin voimattomana kuinka nainen, jonka nimeä en edes tiennyt, nostettiin tuskaisena, kasvot hikeä tippuen hevosen selkään, ja kiidätettiin pois. Saatoin vain kuvitella kipua jonka hevosen selässä ratsastaminen tuotti, kun oli juuri synnyttämässä. Mitä jos lapsi syntyisi nyt? Sekä nainen että lapsi kuolisivat.

–        No niin Neffiandra, tulehan tänne! mies sitten komensi, tarkoittaen ilmiselvästi minua. Kuka tämä Neffiandra nyt olikaan, ilmeisesti hän oli hyvinkin tunnettu henkilö, ja ikäväkseni minä taisin muistuttaa häntä.  Katsoin häntä epäuskoisena. Sitten käännyin ja lähdin juoksemaan.

–        Hemmetti! mies ärjäisi ja lähti ratsastamaan perääni.

Tiesin miten epätoivoinen yritys oli juosta jalan karkuun kun jahtaajalla oli ratsu, mutta en aikonut antautua noin vain. Katseeni haravoi edessä olevaa maastoa ja etsin paikkaa johon ei pääsisi hevosella. Noin sadan metrin päässä näkyi jyrkkää kalliota, joten jos vain pääsisin sinne saakka, saattaisin selvitä. Hevonen ilmestyi samassa vierelleni ja sen ratsastaja tarttui kiinni hiuksistani. Kiskaisu tuntui aivoissa saakka ja älähdin kivusta.

–        ­Luulitko, etten tunnistaisi sinua? Luulit väärin. Kun vien sinut Valtiaani eteen, voin odottaa varsin runsaskätistä palkintoa, mies hykerteli tyytyväisenä.

–        Kuule nyt, kuka ikinä sitten kuvitteletkaan minun olevan, olet erehtynyt. Nimeni on Elise, ei Neffiandra.

Mies nauroi ja kiristi otettaan hiuksistani.

–        Ja minä olen Ylhäisten vartija. Miten varomaton oletkaan kun olet tullut tähän metsään, ainoaan paikkaan, jossa et voi hyödyntää voimiasi ja jossa sinut on yhtä helppo vangita kuin kuka tahansa kiusallinen kapinallisen rääpäle. Tulehan tänne, mies sanoi ja kiskaisi minua lähemmäs.

–        Sinuna päästäisin hänet. Kovin varomatonta myös sinulta, jäädä kapinallisten alueelle yksin, ivallinen ääni totesi yhtäkkiä jostakin takaani

Käännyimme molemmat katsomaan ääntä kohti, ja huomasimme ympärillemme kertyneen kapinallisjoukon. Miehiä oli viisi, naisia kaksi. Kaikilla oli miekka, yksi piti käsissään rennosti viritettyä jousta, tähtäillen huolettomasti minut vanginnutta miestä.

–        Ja mitähän te kuvittelette voivanne minulle tehdä noilla säälittävillä miekoillanne ja jousellanne, sotilas kysyi ivallisesti ja tiukensi otettaan hiuksistani.

–        Ehkä emme voi tappaa sinua. Mutta meitä on seitsemän, saatamme hyvinkin onnistua sitomaan sinut kiinni tuohon puuhun, jos haluaisit tutustua tähän metsään ja sen elämään tarkemmin yöllä. Yksin. Koita toki onneasi jos tahdot, jousella tähdännyt mies sanoi kohteliaasti.

Mies hymyili ivallisesti.

–        Sanoisin, että onnen koettelu on kyllä ihan teidän puolellanne. Kiipeä hevosen selkään, Neffiandra, hän sitten komensi. Hänen otteensa hiuksistani oli niin tiukka, että en voinut liikkua mihinkään suuntaan.

Yhtäkkiä nuoli suhahti ilman halki, ja viuhahti sotilaan hevosen turvan ohi, vain sentin päästä hevosesta. Hevonen hirnahti ja nousi takajaloilleen, sotilas irrotti pakon sanellessa otteensa hiuksistani tarttuakseen tiukemmin hevosensa suitsiin, ja minä kompuroin äkkiä kauemmas, pois vikuroivan hevosen ulottuvilta. Sotilas pysyi hevosensa selässä silloinkin, kun pillastunut hevonen ryntäsi vailla päämäärää eteenpäin metsään. Kapinalliset nauroivat vapautuneesti.

–        Aina yhtä suuri ilo nöyryyttää noita ylimielisiä paskiaisia, joku heistä sanoi.

Käännähdin heitä kohti. En oikeastaan tiennyt olivatko he ystäviä vai vihollisia, mutta paremman puutteessa päätin hankkia heiltä tietoja paikasta, jossa olin. Samassa hämmästyin, kun ymmärsin, että ilmassa ei enää haissut savu. Lainkaan. Missään ei näkynyt tulipalosta jälkeäkään.

–        Kuka sammutti tulipalon? kysyin vähän typertyneenä.

Mustahiuksinen, tuuheapartainen mies kohotti kulmiaan.

–        Ei täällä ole mitään tulipaloa ollut, hän sanoi.

–        Mutta… se raskaana oleva nainen ja... savun haju, änkytin.

–        Jaaha. Olet illuusiometsässä, Neffiandra. Ei ole ollut mitään tulipaloa. Päivisin tämän metsän suurin todellinen uhka on oma mielesi. Jos uskot näkemääsi, voit todella kokea kaikki kuvittelemasi kauhut todellisesti. Paljon asioita tapahtuu täällä, mutta jos hallitset mielesi, ne eivät voi satuttaa sinua. Yöllä illuusiometsässä ei sen sijaan kannata aikaansa viettää. Tosin valtiaan joukot ovat yhtäläinen uhka täällä kuin missä tahansa muuallakin, mies tuhahti.

Katsoin miestä tarkemmin uudestaan. Ääni kuulosti tutulta. Vaatteet olivat erilaiset, mutta…

–        Sinä! huudahdin.

–        Niin, mies sanoi.  

–        Sinä sieppasit minut. Viitsisitkö selittää miksi? kysyin.

–        Sieppasin. Tai pelastin. Riippuu siitä mistä asiaa katsoo. Jos en olisi ”siepannut” sinua, kuten niin kauniisti kuvasit, olisit jo kuollut.

Tunsin yhtäkkiä itseni hirvittävän väsyneeksi. Ja nälkäiseksi.

–        Onko teillä mitään syötävää? kysyin hieman lannistuneena.

–        Totta kai. Mutta ensin meidän on palattava leiriin. Emmehän halua että tuo sinut siepannut mies palaa Valtiaan kanssa. Silloin en enää pysty pelastamaan sinua. Tai itseänikään sen puoleen, mies vastasi.  

–        Parasta varmaan, että emme mene leiriin tänään, Seutor, vaaleahiuksinen nainen sanoi.

–        Miten niin?

–        Neffin vuoksi. Hänelle on parasta, että hän saa kuulla ensin kaiken, ennen kuin viemme hänet koko kapinallisjoukon eteen.

–        Olet oikeassa, Sarah, kuten aina. Amir, ehkä voisimme hyödyntää Mairinin vieraanvaraisuutta vielä kerran?

–        Totta kai, vastasi jousta pidellyt, laiha ja pitkä, vaalea mies. Miehen katse pyyhkäisi ylitseni, ja katseessa oli jotakin, joka häiritsi minua. En kuitenkaan ehtinyt ajatella asiaa sen syvällisemmin, sillä äkkiä Sarahiksi kutsuttu nainen syöksähti luokseni ja kapsahti kaulaani.

–        Voi Neff. Minulla oli niin ikävä sinua, ihana nähdä että olet kunnossa, olin jo varma että olen menettänyt sinut ikuisesti, nainen kyynelehti.

Halasin häntä vähän kiusaantuneena naisen tuttavallisuudesta.   

–        Hillitse tunteesi Sarah. Ehditte kyllä vaihtaa kuulumiset myöhemminkin, nyt meidän pitää lähteä. Emma, Mandent ja Pork, viekää leiriin sana Neffin paluusta. Me palaamme leiriin illalla, Seutor sanoi kärsimättömästi.

–        Selvä se, tällaista uutista on ilo viedä, pitkästä aikaa saadaan jotain hyviäkin uutisia meidän porukalle, Porkiksi kutsuttu mies vastasi hymyillen leveästi, ja katsoen minuun.

Hymyilin hänelle takaisin, koska en varsinaisesti tiennyt, mitä minulta oikein odotettiin.  Pork oli parrakas mies, melko tukevassa kunnossa, ja hän puhui hauskan kuuloisella aksentilla. Toisenlaisessa tilanteessa olisi ollut kiva tutustua. Nyt olin ainoastaan hämilläni, ja halusin lisätietoa siitä, mihin oikein olin joutunut.  

Kuljettuamme hetken, vajosin omiin ajatuksiini. Koska en katsonut jalkoihini, kompastuin äkkiä paksuun puun juureen.

–        Voi hemmetti, ärähdin, ja samassa kuulin matalaa, voimistuvaa jyrinää, ja maa alkoi tärähdellä allani. Jyrinä yltyi pian korvia huumaavaksi.

Maahan edessäni repesi jyrähtäen ammottava musta aukko, ja se jatkoi laajenemistaan niin, että muut kapinalliset jäivät sen toiselle puolelle, he huusivat jotakin katsoen minuun, mutta en kuullut heidän ääntänsä kammottavan jyrinän yli. Jäin yksin kuilun väärälle puolelle, mikä sai minut hätääntymään entisestään.  Peräännyin maata pitkin kauhuissani siitä, että tipahtaisin maahan avautuneeseen pohjattomaan kuiluun.    

–        Mitä hittoa sinä teet? Seutor kysäisi yhtäkkiä viereltäni kärsimättömänä, kun ryömin pitkin maata taaksepäin.  – Mitä ikinä näetkään, se ei tapahdu oikeasti. Nousehan nyt niin jatketaan matkaa.

Katsoin epäuskoisena häneen, ja sitten maahan revenneeseen kuiluun, mutta sitä ei enää ollut.

–        Kai me menemme jonnekin pois tästä metsästä? kysyin kuivasti, kun olin päässyt jaloilleni. Minua hävetti, kun pudistelin metsän mutaa vaatteistani, ja muut virnuilivat, yrittäen pitää huvittuneisuutensa ryömimisestäni itsellään.    

Seutor vain hymyili vastaamatta kysymykseeni.

 

 

 --------------------

Luku 2.
Neffiandra

 

Olimme saapuneet Mairinin talolle äskettäin. Nainen ei ollut suhtautunut minuun suorastaan epäystävällisesti, mutta ei myöskään kovin lämpimästi. Kun olin kätellyt häntä, hän oli siristänyt silmiään ja katsonut minua nenänvarttaan pitkin, mutta toivottanut minut sitten kuitenkin tervetulleeksi vaatimattomaan kotiinsa. Nyt istuimme hänen keittiönpöytänsä äärellä, ja odotimme, kun nainen valmisti meille päivällistä.  Katselin ympärilleni vaivihkaa. Keittiö oli vanhanaikainen ja pieni, myrkynvihreät paksut verhot oli vedetty tiukasti ikkunan eteen, ja niinpä oli myös hämärää.

–        Voisikohan verhot ja ikkunan avata? kysäisin, sillä oloni olisi ollut mukavampi, jos sisään olisi päässyt raitista ilmaa, ja olisin nähnyt ulos.

–        Ei missään nimessä! Mairin jyrähti, ja kääntyi katsoen minua, kuin haluaisi kalauttaa minua paistinpannullaan röyhkeän kysymykseni vuoksi.

Katsahdin Seutoria kysyvästi. Mitä oikein olin sanonut?

–        Mairin ei ole kapinallinen. Hän ei halua jäädä kiinni meidän auttamisestamme, Seutor vastasi äänettömään kysymykseeni, ja kohautti sitten harteitaan.

–        Minulla on ihan hyvä asua täällä. Saan asua rauhassa ja kasvattaa kanojani ja lehmiäni.

–        Joiden munista ja maidosta ylhäissyntyiset isäntäsi vievät kolme neljäsosaa, Amir sanoi tylysti.

–        Ehkä. Mutta en tarvitse itselleni enempää.  En käsitä typerää kapinaanne Valtiasta vastaan, aiheutatte valtakunnassa vain turhaa häiriötä kapinoimalla vanhoja lakeja vastaan. Ne eivät tule koskaan muuttumaan, vaikka kuinka tapattaisitte itsenne kapinanne vuoksi. Sinäkin, Amir, olet lähtenyt mukaan tuollaiseen typeryyteen ja vielä vedät minut siihen mukaan, mitä äitisikin sanoisi, nainen puhisi.

–        Äiti hyväksyisi valintani. Hänkin olisi toivonut meille parempaa elämää. Pokkuroiminen kyllästyttää minua, Mairin.  Pyydän kuitenkin anteeksi sitä, että olemme vetäneet sinut tähän mukaan. Me emme viivy pitkään. Vain tämän päivän, niin että ehdimme käydä läpi Neffin kanssa tarvittavia asioita. Mutta tiedät kantani asiaan. Me taistelemme vapautemme puolesta, ja sen puolesta että ylhäissyntyiset eivät enää polje oikeuksiamme. Että saamme yhtäläisen oikeuden päättää omista asioistamme, Amir sanoi.

–        Yhtäläisen oikeuden? Hallitako sinä haluat, Amir? Mairin kysyi ja kääntyi sitten katsomaan miestä. Huomasin, että mies siristi silmiään.

–        Ainiin, anteeksi, unohdin hetkeksi, että te olette nostamassa valtaistuimelle tuota valtakunnan petturia, nainen nyökkäsi minua kohti epäystävällisesti.

Nousin ylös vihastuneena yllättävästä loukkauksesta, ja olin sanomassa jotakin epäystävällistä takaisin, kun Seutor yllättäen nousi vierelleni, ja painoi minut hartioista takaisin istumaan.

–        Yritä olla hermostumatta, hän ei tarkoittanut mitään pahaa, Seutor sanoi hiljaa.

Mairin hymyili pienesti, ja kääntyi sitten takaisin sekoittamaan keittoaan.

Pian saimme höyryävän kuuman lautasellisen keittoa eteemme, ja hetkeen ei kuulunutkaan muuta kuin ruokailuvälineiden kolahtelua lautasta vasten, kun nälkäiset matkalaiset täyttivät vatsojaan.  Itsekin nostin lusikan huulilleni, ja maistoin keittoa epäluuloisesti. Se oli taivaallisen hyvää. Suljin hetkeksi silmäni nautinnosta. Ruoka oli mausteista, kuumaa lihakeittoa, ja sen kanssa oli tuoretta, vaaleaa leipää. En edes muista milloin viimeksi olisin saanut kunnon lämpimän aterian.

–        Todella hyvää keittoa, Mairin. Kiitos, sanoin sitten naiselle.  

–        No, ehkä et ole läpeensä paha, jos osaat arvostaa kunnon ruokaa, Mairin sanoi sitten kuivatessaan käsiään valkoiseen liinaan, ja hänen äänensä lämpisi ehkä asteen verran. 

–        Olisikohan nyt aika kertoa, keneksi oikein luulette minua ja miksi olen täällä? kysäisin sitten kääntyen Seutorin, Sarahin ja Amirin puoleen.  

–        Emme luule sinua keneksikään. Sinä olet Neffiandra Tuliff, ylhäissyntyinen salaisuuden haltija, ja kapinallisten johtaja. Olet vain menettänyt muistisi vierailtuasi kuolevaisten maassa. Sopiiko, että menemme ulos keskustelemaan?  Hyvän päivällisen jälkeen savuke jos toinenkin tekisi terää, Seutor sitten sanoi, ja nousi seisomaan.

–        Voisitte kyllä pysyä sisätiloissa, Mairin mutisi kerätessään lautasia pöydästä.

–        Näemme kyllä, jos valtiaan sotilaita on lähettyvillä, Mairin, emmekä aseta sinua tarpeettomasti vaaraan, Seutor sanoi terävästi.

Istuimme tuvan portaille ja Seutor sytytti tupakkansa. Itse nautin auringonvalosta, ja leppeästä tuulesta hiuksissani, sekä lämpimästä teekupista käsissäni. Tunnelma pienellä maatilalla oli niin leppoisa, että en osannut pelätä mitään vaaraa. Oloni ei ollut lainkaan hassumpi ottaen huomioon, että löysin itseni yllättäen täysin kummallisesta tilanteesta, jossa minun väitettiin olevan joku muu kun oikeasti olin. Oikeastaan en edes välittänyt, entinen elämäni oli ollut täysin vailla toivoa, joten oikeastaan mikä tahansa paikka ja identiteetti saattoi olla parempi vaihtoehto.

Ovi aukeni takanamme, ja Sarah istahti vierelleni portaille istumaan.

–        Millaista siellä oli? Sarah kysyi ja hörppäsi teemukistaan katsoen minua uteliaana.

–        Missä?   

–        Kuolevaisten maassa tietysti. Olen kuullut siitä paljon tarinoita. Mutta ne ovat vain tarinoita, koska kukaan sinne joutunut ei ole tietääkseni koskaan palannut.

–        No, ei siitä ole paljonkaan kerrottavaa. Oikeastaan en edes halua puhua siitä, sanoin. – Mutta mitä tarkoitit sillä, että sieltä ei olisi koskaan kukaan palannut tänne?

–        Koska sieltä ei voi palata. Kun joutuu kuolevaisten maahan, unohtaa entisen kuolemattoman identiteettinsä. Ja vaikka muistaisikin, ei voisi palata kuin portaalin kautta, ja niiden sijainnit ovat vain ylhäissyntyisten tiedossa, Sarah sanoi.

–        Nyt on hieman ristiriitaista, nauroin. — Miten minä sitten palasin, jos olen kerran täältä kotoisin? Ja miten Seutor saattoi tulla sinne ja palata takaisin?

–        Jouduit kuolevaisten maahan ollessasi pelastamassa kapinallisia Unohduksen kaupungista. Meillä oli varasuunnitelma sen varalle, mikäli niin kävisi, Seutor puuttui puheeseen. –  Lähtiessäsi lumotuille vuorille, sinä kerroit minulle portaalien sijainnit, mikäli jokin menisi pieleen. Oli silti riski mennä portaaliin, sillä en tiennyt, olisiko minun puoliverisenä mitenkään mahdollista ohittaa unohduksen portti uidessani maailmojen läpi. En millään voinut tietää menettäisinkö oman muistini, ja jäisinkö itsekin vangiksi kuolevaisten maahan. Onnistuin tehtävässä, mutta kuolevaisten maailma on suuri. Vaati pitkää jäljittämistä, ennen kuin löysin, minne olit päätynyt.

–        Lievästi sanottuna. Yli kaksikymmentä vuotta, tuhahdin.

–        Aika ei merkitse täällä samaa kuin kuolevaisten maassa, eikä se kulje samaan tahtiin, Seutor vastasi.

–        Miksi sitten riskeerasit henkesi tulemalla sinne? kysyin hämilläni.

–        Siksi, kuka sinä olet ja mitä sinä merkitset meille paitsi henkilökohtaisesti, myös sodan kannalta.

–        Sodan? kysyin ja värähdin. Olin nähnyt riittävästi sotaa ja kärsimystä kuolevaisten maassa, riittävästi lopuksi elämääni.

–        Sodan Valtiasta ja ylhäissyntyisiä vastaan. Taistelun itsenäisyyden ja arvokkuuden puolesta, orjuutta ja nöyryyttämistä vastaan. Kapinan, jota sinä johdit, ennen kuin jouduit kuolevaisten maahan.  

–        Minäkö? kysyin ja naurahdin hieman.

Varjokulkija. Minä, joka olin viettänyt jo vuosia hiipimällä pitkin katuja kuin näkymätön varjo, varastaen ruokani mistä sain, pitäen huolta vain itsestäni ja omasta hengestäni, hädin tuskin selviten hengissä.  Minäkö olisin johtanut kapinaa täällä, ja millä eväillä? Katsahdin Sarahiin kysyvästi. Hän vain nyökkäsi vakavana.

–        Sinä kuulut Tulifien ylhäissyntyiseen sukuun. Olit vahva ja erittäin kyvykäs siihen tehtävään, jonka otit kantaaksesi. Sinulla oli voimia, joita et nyt muista. Toivomme sinun kuitenkin saavan voimasi pikaisesti takaisin. Amir etsii koko ajan keinoa, jolla kuolevaisten maasta palanneen muistot ja kyvyt voidaan palauttaa. Mutta se ei ole helppoa, koska kaikki sellainen tieto on vain ylhäissyntyisten ulottuvilla.

Katsoin Sarahia miettivästi. Samalla huomasin hänen silmänsä, ja hätkähdin.  Sarah katsoi minua silmiin, ja jotakin sisälläni läikähti. Se oli melkein kuin muisto, mutta se ei päässyt läpi ajatuksiini saakka. En ehtinyt kysyä, ennen kuin hän vastasi.  

–        Me olemme sisaruksia, Neffiandra, jos ihmettelit silmieni väriä.  Emme tosin koskaan kasvaneet yhdessä, koska minun isäni oli alhaissyntyinen. Sinä kasvoit perheesi kanssa ylhäissyntyisenä, minä isäni kanssa alhaissyntyisten kapinallisten leirissä. Olen puoliverinen, siis yhtä halveksittu kuin alhaissyntyinen, jos en vielä halveksitumpi. On suuri häpeä, että ylhäissyntyinen saa lapsen alhaissyntyisen kanssa, Sarahin ääni kuulosti hieman katkeralta. Hänen suunsa oli tiukka viiva.

–        Sisaruksia? kysyin hitaasti, ja tämän tiedon jälkeen minun oli vaikea keskittyä ajattelemaan kaikkea muuta, mitä Sarah oli sanonut. Oliko minulla todella sisko? Se tieto herätti sisimmässäni yllättävän, suorastaan raivoisan ilon. Minulla ei ollut ollut perhettä vuosiin.  

–        Niin. Vaikka meitä ei lain edessä tunnusteta sisaruksiksi, niin silti me olemme sukua toisillemme, sillä meillä on sama äiti.

–        Niin miellyttävää kuin varmasti olisikin setviä sukunne tarinaa, meidän on pakko jatkaa nyt tärkeämmistä asioista. Niistä, mitä Neffin on saatava tietää välittömästi, että voimme viedä hänet muiden kapinallisten eteen.

–        Seutor on oikeassa, Neff. Me ehdimme jatkaa kyllä myöhemmin. Ja minä kerron kaiken, lupaan sen.

Sarah otti tyhjän teekupin kädestäni, ja vei sen sisälle mennessään. Minä jäin Seutorin kanssa ulos, ja halusin äkkiä tietää kaiken mahdollisen menneisyydestäni, jota en muistanut. Kuultuani, että minulla oli tässä maailmassa sisar ja perhe, halusin epätoivoisesti kuulua tänne.  

–        Haluat varmasti tietää lisää kapinamme syistä? Seutor kysyi sytyttäessään jälleen uuden tupakan ja puhaltaessaan savua minua kohti.

–        Saattaisi tietysti olla oleellista, jos edelleen aion jatkaa entisessä tehtävässäni.

–        Jos? Seutor kysyi ja kohotti kulmiaan.

–        Kun, korjasin nopeasti.

Seutor nyökkäsi hyväksyvästi.

–        Kutsumme heitä isänniksemme, Seutor sitten tokaisi, ja näin että hän halveksui sydämensä pohjasta tuota sanontaa .–  Ylhäissyntyiset käyttävät meitä työvoimanaan, kynnämme heidän peltonsa ja keräämme heidän hedelmänsä, valmistamme heidän ruokansa ja siivoamme heidän talonsa, hoidamme heidän kotieläimensä ja kampaamme heidän hiuksensa, poljemme heidän rypäleensä ja valmistamme heidän viininsä, ja tarjoilemme sen heille, mutta emme itse saa koskaan sitä maistaa. Viini on ylhäisten juoma, kalja kuuluu alhaisille, Seutor sanoi paheksuvasti. – Vastineeksi palveluksistamme saamme asua vaatimattomissa hökkeleissämme ja nauttia heidän ”suojeluksestaan”. Vain he saavat valita itse alan, jolle kouluttautuvat.  Alhaissyntyiset eivät saa kouluttautua lainkaan, emme saa opetella edes luku- ja kirjoitustaitoa, jotta emme vahingossakaan osaisi lukea heidän salaisia tekstejään. Meidän ainoa vaihtoehtomme on jatkaa sukumme ammattia. Mikäli siis synnyt lattian luuttuajan lapseksi, lattian luuttuaja sinustakin on tuleva, vaikka kiinnostusta ja kykyjä olisi vaikka lain tuntijaksi tai taiteilijaksi. Jos lähdemme isäntiemme luota, me jäämme vaille mitään omaisuutta, ja olemme lainsuojattomia, ja vailla ammattia.  Olemme lähempänä orjia kuin vapaita kansalaisia.  Emmekä me halua enää olla halveksittuja kakkosluokan kansalaisia. Haluamme tehdä yhteiskunnastamme sellaisen, jossa kenellä tahansa on oikeus ja mahdollisuus päästä omilla ansioillaan minne tahansa, riippumatta syntyperästä.

Seutor vaikeni ja katseli hetken metsään tarkkaavaisena, kuunnellen. Kun mitään ei kuulunut, hän rentoutui jälleen.

–        Ymmärrän, miksi haluatte muuttaa asemaanne. Lienee turhauttavaa, jos ei saa edes yrittää päästä elämässään eteenpäin, sanoin. –  Mutta ihmettelen silti, miksi juuri minä olin päätynyt lähtemään puolustamaan teitä? kysyin.

–        Sait itse kokea ylhäissyntyisen tekemän petoksen. Sen jälkeen ymmärsit, että teidän omat tarinanne ylhäissyntyisten jaloudesta ja alhaissyntyisten huonoudesta ovat pelkkää suurta kuplaa.  Ja tietysti, kun sait tietää Sarahin olemassaolosta, hänen kauttaan näit konkreettisesti miten hänen syntyperänsä vaikutti hänen mahdollisuuksiinsa. Hänestä tulisi vaatturi, kuten isästään, tahtoi hän sitä tai ei, Seutor sanoi synkästi. –  Mutta palatakseni päivään, jona saavuit leiriimme. Ilmaannuit leiriimme yllättäen eräänä päivänä, ja ilmoitit uhmakkaasti, että lähdet johtamaan kapinaamme ja autat meitä syrjäyttämään nykyisen Valtiaan valtaistuimeltaan, jotta voimme lähteä rakentamaan oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa. Muistan vieläkin sen päivän tunnelman. Se oli uskomatonta. Siihen saakka kapinamme oli ollut lähinnä ideologinen, vailla realistisia mahdollisuuksia johtaa mihinkään muutokseen. Kun sinä saavuit, kaikki muuttui yhtäkkiä mahdolliseksi. Kaikki olivat sekaisin innosta, ja taistelutahto syttyi kuin liekki. Sait kaikki hetkessä uskomaan parempaan tulevaisuuteen. Sinä iltana pidettiin sellaiset juhlat, joita ei ollut aiemmin kapinallisleirissä nähty, ja sinä olit kunniavieras. Kaikki suunnitelmissamme etenikin hyvin siihen päivään saakka, kun lähdit vapauttamaan unohduksen kaupunkiin vangittuja alhaissyntyisiä, Seutor sitten sanoi, ja synkkeni hieman.

–        Mitä siellä sitten tapahtui? kysyin uteliaana, katsoen Seutoria hänen puhuessaan.

–        Me teimme virhearvion. Pahan sellaisen. Unohduksen kaupunki sijaitsee Valtiaan mailla, lumottujen vuorien takana. Kerrotaan, että kuka ikinä erehtyy vuorille ilman Leonien lupaa, unohtaa itsensä ja harhailee vuorilla ja sen luolissa tietämättä kuka on ja minne on menossa. Me luotimme siihen, että taru vuorista olisi pelkkää pelottelua. Me luotimme siihen, että jos taru olisikin totta, sen voima ei vaikuttaisi sinuun. Olimme suunnitelleet kaiken huolellisesti. Olimme varmistaneet, että Valtias on kaukana omilta mailtaan silloin kun toteutimme uhkarohkean suunnitelmamme. Meidän ei olisi pitänyt yrittää sitä. Vaikka kaikkien meidän läheisiä on viety Unohduksen kaupunkiin, meidän olisi pitänyt odottaa, kunnes sota olisi voitettu. Otimme täysin turhan riskin, ja hävisimme. Kun sinua ei alkanut kuulumaan takaisin, arvasimme, että lumotut vuoret olivat koituneet kohtaloksesi. Että unohduksen kaupungin julma hallitsija, Samuel, oli todennäköisesti saanut tietää että olit vuorilla.  Samuel on vanha hullu Valtias, jonka hänen oma poikansa Mark syrjäytti vallasta miehen harjoittamien julmuuksien vuoksi. Mark antoi kuitenkin isälleen unohduksen kaupungin avaimet ja hallinnan, koska sitä kaupunkia käytetään kapinallisten rangaistusvankilana, ja paikka tarvitsi johtajan. Ja usko minua, se mies osaa pitää kuria. Pelkkä uhka unohduksen kaupunkiin joutumisesta pitää suurimman osan kansalaisista erossa kapinasta. Olen melko varma, että juuri Samuel lähetti sinut kuolevaisten maahan.  Niinpä me jouduimme palaamaan takaisin leiriin kertomaan synkät uutiset. Kapinallisleiri oli aivan sekaisin, kukaan ei tiennyt miten toimia, kun ainoa realistinen toivomme oli poissa, ja lopulta moni luovutti, ja palasi takaisin isäntiensä luo, koska ilman ylhäissyntyistä puolustajaa kapinalta putosi uudelleen pohja. Toivon menettäminen on pahinta, Neffiandra. Se on pahinta, Seutor sanoi ja katsoi minuun synkästi.

–        Miksi te ette muka pysty taistelemaan yksin heitä vastaan?  Onhan teillä aseita?

Seutor vilkaisi minua vähän säälien.

–        Meidän aseillamme ei ole mitään vaikutusta ylhäissyntyisiin. He eivät kuole meidän miekoistamme. Ylhäissyntyisen voi tappaa vain toinen ylhäissyntyinen, muutoin te olette kuolemattomia.

–        Mutta miten yksi ylhäissyntyinen voisi taistella teidän puolestanne, miten minä voisin auttaa teitä?

–        Sinä olit ainoa, joka oli yhtä vahva kuin Mark. Olit hänen vertaisensa.  Hänen voimansa ylittävät kaikkien muiden ylhäissyntyisten voimat monella tasolla, mutta sinä olit hänelle todellinen uhka. Hän pystyy hallitsemaan tulta, sinä vettä. Hänen vahvin aseensa on kuitenkin ajatusten hallinta. Sitä vastaan ei pysty kukaan taistelemaan. Hän ottaa ihmisen tahdon haltuunsa ja käyttää sitä niin kuin tahtoo. Mutta sinuun hän ei kyennyt käyttämään valtaansa. Se teki sinusta erityisen uhan hänelle. Hän ei kyennyt kontrolloimaan ajatuksiasi ja tekojasi, kuten hän kykeni kontrolloimaan kaikkien muiden lähelleen joutuneiden ajatuksia. Ehkä sen vuoksi hän suunnittelikin toisenlaisen tavan laittaa voimasi aisoihin.

Olin hetken hiljaa katsellen vaitonaisena metsää. Olin ollut kuulevinani hevosen hirnahduksen jostakin etäältä. Myös Seutor oli kohottanut valppaasti katseensa.

–        Tule, äkkiä nyt, hän sanoi, noustessaan äkisti ylös ja kiskaistessaan minutkin mukaansa.

–        Mitä nyt?

–        Valtiaan sotilaat, Seutor sanoi ja kiskoi minut sisälle.

–        Kaikki kellariin, nyt heti! Seutor komensi, ja Mairin ryntäsi keittiöstä.

–        Arvasin, että tässä käy näin. Minä tiesin sen! hän tiuskaisi, ja työnsi raivoissaan minua kohti keittiötä.

Hän veti keittiön maton syrjään, ja avasi sitten maton alla olevan puisen kannen.

–        Menkää sinne nyt ja vähän äkkiä, hän tiuskaisi. Ahtauduimme nelistään pieneen kellarikuoppaan, joka oli jo ennestään täynnä hillopurkkeja.

Mairin laittoi kannen paikoilleen ja kuului asettelevan maton takaisin paikalleen. Hetken kuluttua huoneistosta kuului töminää.

–        Hyvää päivää, rouva Mairin.

–        Päivää. Mikä suo minulle tällaisen kunnian, että itse Valtiaan sotilaat astuvat vaatimattoman kattoni alle? Mairin kuului kysyvän.

–        Etsimme kapinallisia, he liikkuvat näillä seuduin. Oletteko sattuneet näkemään ketään epäilyttäviä henkilöitä näillä main?

–        En. Näillä seuduin ei usein liiku ketään. Asun sen verran syrjässä, Mairin kuului vastaavan.

–        Olemme ymmärtäneet, että tyttärenpoikanne on kapinallinen, sotilas sanoi ankarasti. – Tiedätte varmaan, että kapinallisten piilottelu on rikos Valtiasta vastaan, ja sellaisesta rikoksesta kiinni jäänyt toimitetaan Unohduksen kaupunkiin? sotilas kysyi tiukasti.

–        Tyttärenpoikani tekee omat, joskin typerät valintansa. En tue häntä hänen pyrkimyksissään. Tiedän rangaistuksen kapinallisten tukemisesta, mutta minä en suojele heitä. Ja jos näen kapinallisia pihallani, ilmoitan siitä varmasti. Olen uskollinen Valtiaalle, Mairin vastasi.

–        Sitten sinua ei varmasti haittaa, jos katselemme hieman ympärillemme? sotilas sanoi.

–        Ei toki. Katsokaa rauhassa. Olin juuri keittämässä itselleni iltapäivä teetä.  Haluatteko te juoda? Minulla on tänään leivottua vehnäistäkin, Mairin sanoi.

Mairin sai tekosyyn seisoa maton päällä, jonka alla kellarikuoppa oli, keittäessään keittiössä teetä. Samalla hän kuitenkin otti aikamoisen riskin, sillä jos sotilasjoukko jäisi teelle, siinä saattaisi vierähtää tovi jos toinenkin, ennen kuin hän saisi heidät talosta ulos.

–        Kiitos ystävällisestä tarjouksestasi, mutta emme ehdi jäädä. Kapinallisten yllyttäjä, Tulifien Neffiandra on palannut, ja Valtias on käskenyt olla lepäämättä, ennen kuin Neffiandra on toimitettu hänen eteensä.

Oli jonkin aikaa hiljaista.

–        Todellako hän on palannut? Mairin onnistui kuulostamaan aidosti yllättyneeltä.

–        Toinen partio törmäsi Neffiandraan tänään illuusiometsässä, mutta hän oli päässyt karkuun kapinallistensa avustamana. Jos satut näkemään Neffiandraa, ja ilmiannat hänen olinpaikkansa, Valtias palkitsee sinut ruhtinaallisesti.  Kannattaa pitää silmät auki.

–        Tietysti, Mairin sanoi.

Muut sotilaat olivat keskustelun aikana ilmeisesti tutkineet talon, sillä nyt he kuuluivat palanneen keittiön.

–        Talosta ei löytynyt muita. Ei myöskään talleilta tai piharakennuksesta. Tallissa on kuitenkin kolme ylimääräistä hevosta, Meorien antamien papereiden mukaan naisella pitäisi olla vain yksi hevonen, joku heistä raportoi.

–        Miksi sinulla on kolme ylimääräistä hevosta? Mairinin kanssa keskustellut sotilas kysyi tuimasti.

–        Ne ovat harjoitushevosia, opetan kylän lapsia ratsastamaan, Mairin sanoi.

–        Keneltä olet saanut hevoset, tai luvan harjoittaa koulutustoimintaa? Meorit eivät olleet tietoisia näistä hevosista tai ratsastusopetuksesta? Tiedät kai, että on rikos harjoittaa salaista liiketoimintaa maksamatta siitä veroja isännillesi? mies jatkoi tiukasti.

–        En saa siitä tuloja. Hevoset ovat kyläläisten omia.  Ne ovat tallissani, koska minulla on tallissa tilaa, heidän lapsensa käyvät luonani hoitamassa hevosiaan ja minä opetan heitä toisinaan, ilman korvausta tietenkin.

–        Hyvä on sitten. Sinun täytyy kuitenkin tiedottaa isäntiäsi tästä sivutoimesta.

–        Tietysti, en vain tullut ajatelleeksi että sillä olisi merkitystä, sillä en saa rahaa toimestani.

–        Luotan sanoihisi. Me lähdemme jatkamaan matkaa.

Seutor liikahti helpottuneena, mutta pienikin liikahdus oli kohtalokas. Hillopurkit allamme sortuivat pitäen valtavan kovan kolahduksen.

–        Mikä tuo oli? sotilas kuului kysyvän tuimasti.

–        En tiedä. Kissani varmaan kaatoi jotakin, Mairin sanoi yrittäen kuulostaa huolettomalta.

–        Se kuului täältä, keittiöstä, sotilas kuului lähestyvän uudestaan.

Mies kuului availevan keittiön kaappeja. Katsoin Sarahia, ja hänen ilmeensä oli kauhistunut. Uskalsimme tuskin hengittää.

–        Kuulkaa nyt. Epäilettekö te todella, että minä piilottelisin talossani niitä lainsuojattomia, sen uhalla että joutuisin itse unohduksen kaupunkiin? En ole koskaan hyväksynyt kapinaa, ja mielestäni olen osoittanut uskollisuuteni Valtiaalle useaan kertaan. Olen maksanut veroni ja palvellut uskollisesti Meoreja, enkä ole milloinkaan tukenut kapinallisten toimia, Mairin sanoi.

–        En toki epäile uskollisuuttanne, mutta minun on oltava varma, sotilas sanoi, mutta lakkasi kuitenkin sitten etsimästä tarkistettuaan keittiön harvat kaapit.

Sotilaat kuuluivat poistuvan. Kun ovi sulkeutui, ja olimme odottaneet jonkin aikaa, Mairin tuli ottamaan kannen pois kellarin päältä.

–        Teidän on nyt parasta lähteä, nainen sanoi kireästi.

–        Tietysti. Olen pahoillani, että aiheutimme sinulle tukalan tilanteen, Amir sanoi.

–        Hillotkin pitkin lattioita, Mairin mutisi, kun nousimme ylös kellarista.

–        Kiitos Mairin, että saimme käyttää vieraanvaraisuuttasi vielä tämän kerran, Sarah sanoi naiselle, ollessamme poistumassa ulos.

–        Tämä oli viimeinen kerta, Mairin sanoi. – Olen pahoillani, mutta en riskeeraa omaa elämääni enää kertaakaan, edes sinun vuoksesi Amir. Pysykää poissa tästä lähtien,  nainen sanoi, ja kolautti sitten oven kiinni takanamme.

 

 

 -----------------------

Luku 3.
Neffiandra

 

Nähdessäni Seutorin taluttavan talleilta kahta hevosta, ja Amirin hänen takanaan kahden muun hevosen kanssa, laskin yhteen yksi plus yksi, ja kauhistuin.

–        En osaa ratsastaa, sanoin ilmeettömästi, kun Seutor antoi mustan hevosen ohjat käteeni.

–        Osaat sinä. Keholla on parempi muisti kuin mielellä, joten koska osasit ratsastaa silloin kun olit täällä, osaat yhä. Nouse satulaan, meidän pitää lähteä.

Koska Seutor ja Amir jo kääntyivät hevosineen lähteäkseen, ja Sarah odotti katsoen minua, puristin huuleni tiukaksi viivaksi, ja nostin jalkani jalustimelle.

–        No, minä olen toivoakseni kuolematon, jupisin hiljaa noustessani valtavan hevosen selkään ja huojuessani epävarmana siellä, mutta Sarah kuuli sen, ja nauroi. 

–        Kuolematon kyllä, mutta kipua tunnet samalla tavalla kuin mekin, joten koetapa pysyä sen selässä, Sarah sanoi.

Yllätyksekseni Seutor oli kuitenkin oikeassa. Kun pääsin liikkeelle, minulla ei ollut mitään ongelmaa ohjata ja hallita hevosta, vaan pysyimme hevoseni kanssa hyvin muiden tahdissa. Metsätie, jota ratsastimme, oli juurakkoinen, ja tottumattomana ratsastajana hevosen epätasainen käynti alkoi pian käydä istumalihaksiini. Yritin kuitenkin keskittyä ympäristööni, ja olla piittaamatta pienestä epämukavuudesta. Linnut lauloivat puissa, ja oksistoissa rapisteli oravia, hyppien puun oksilta toiselle.

–        Miksi minua etsitään niin intensiivisesti? kysyin, kun olimme ratsastaneet hetken aikaa hiljaisuudessa.

Sarah vilkaisi minua, katsoi sitten Seutoriin kysyvästi. Mies nyökkäsi.

–        Suhteesi Valtiaan kanssa oli – on tietysti edelleen – monella tapaa monimutkainen, Sarah sanoi ja katsoi sitten Seutoriin kuin apua hakien.

–        Millä tavalla monimutkainen? utelin.

–        Hän haluaa sinusta puolisonsa, Amir töksäytti.

–        Miksi ihmeessä? kysyin hämilläni. 

–        Valtiaan odotetaan menevän naimisiin. Hän tarvitsee puolison, jonka kanssa saada perillisiä, Seutor sanoi kohauttaen harteitaan. – Ja se, miksi hän on valinnut juuri sinut tulevaksi puolisokseen, liittyy hänen ainoaan motiiviinsa tehdä ylipäätään mitään. Valtaan. Joko sen säilyttämiseen, tai sen kasvattamiseen.

–        Miten minun naimiseni auttaisi häntä säilyttämään tai kasvattamaan valtaansa? kysyin.

–        Sinä olet sukusi salaisuuden haltija. Vartioit sukunne valtakiveä. Naimalla sinut, hän saisi haltuunsa sukunne valtakiven, johon hänellä ei muuten olisi mitään mahdollisuutta. Valtakiviä on yhteensä neljä, jokaisella neljällä ylhäisten suvulla omansa. Valtakivet antavat suvuille niiden erityiset voimat. Jos Valtias saisi Tulifien suvun valtakiven, hänen nytkin jo vahva valtansa entisestään kasvaisi, ja mahdollistaisi hänen voimiensa kasvun myötä myös kahden muun valtakiven helpomman haltuunoton. Hän haluaa yhdistää kivet. Sinä kerroit minulle ylhäisten kirjan ennustusten kirjasta, ennen kuolevaisten maahan joutumistasi. Ennustuksen mukaan valtakivet yhdistetään aikojen lopussa, ja niiden yhdistäminen antaa sen tekijälle ikuisen vallan tähän maahan ja kansaan. 

–        Mutta jos hän menee naimisiin, hän joutuu käsittääkseni jakamaan vallan valtiattaren kanssa. Miksei hän yhdistäisi valtakiviä yksin? Hän ei kuulosta mieheltä, joka haluaa jakaa valtaa, ihmettelin.

–        Hän ei saa valtakiviä haltuunsa menemättä naimisiin kanssasi. Hän tarvitsee vähintään kaksi valtakiveä voidakseen taistella kahdesta muusta. Sen lisäksi kertomustenne mukaan Ylhäisten vartija on määrännyt säännön, että valtakiviä ei voi ottaa haltuunsa yksin. Yhdelle ihmiselle sellainen valta, varsinkin kun se on lopullinen, olisi liian voimakas.  Niinpä valtakivet voi yhdistää vain ylhäissyntyinen aviopari, joka hallitsee yhdessä.

Olin hetken hiljaa ajatellen kuulemaani.

–        Olit menossa hänen kanssaan naimisiin, ennen kuin tulit kapinallisleiriin,  Seutor sanoi, kun olimme ratsastaneet hetken aikaa hiljaisuudessa. – Mutta sinä jätit asemasi ja paikkasi hänen rinnallaan sen vuoksi, että sait tietää hänen todelliset motiivinsa. Markia motivoi ainoastaan valta, se, että hän näkee kaikkien kumartuvan eteensä ja tekevän niin kuin hän haluaa. Häntä ei myöskään kiinnosta keinot, millä hän valtansa saavuttaa. Hän on täysin armoton pyrkimyksissään. Sinua sen sijaan motivoi oikeudenmukaisuus. Halu kohdata ihmiset aidosti ja antaa heille mahdollisuus olla parhaita sellaisina kuin ovat. Et katso syntyperää, vaan ihmisen sydäntä, ja hänen kykyjään. Sen vuoksi tavoitteemme on saada sinut valtaistuimelle, sillä tiedämme, että hallitsisit oikeudenmukaisesti, ja lopettaisit orjuuden. 

–        Täytyy sanoa, että teillä on kohtalaisen suuri luotto minuun. Mistä tiedätte, että minusta ei tule Markin ja hänen isänsä kaltaista, jos pääsen valtaan?

–        Emme me voikaan sitä varmaksi tietää. Valta on petollisen juovuttavaa kenelle tahansa. Mutta sinä luovuit jo kerran vallasta vapaaehtoisesti, ja riskeerasit todella paljon tehdessäsi niin, Seutor sanoi, ja kääntyi nyt katsomaan minua – Et halunnut hallita Markin tavalla, etkä hänen rinnallaan, vaan hylkäsit ylhäisten oikeudet, heidän ikiaikaiset sääntönsä ja perinteensä, hylkäsit tulevan valta-asemasi Markin rinnalla ja lähdit taistelemaan alhaissyntyisten oikeuksien puolesta. Oikeudestamme vapauteen sen suhteen mitä ajattelemme, ja ketä palvelemme. Siksi sinua rakastetaan täällä niin paljon.  Kukaan ylhäissyntyinen ei ole koskaan ennen hylännyt etuoikeutettua asemaansa taistellakseen meidän puolestamme, meidän oikeudestamme omiin ajatuksiin ja vapauteen.

Vaikka kaikki kuulosti uskomattomalta, kaiken kokemani jälkeen olin oppinut ajattelemaan, että mikään ei ollut mahdotonta. Ja jos kuulemani oli totta, jos todella olin tämä Neffiandra, joksi kaikki minua luulivat, minulla olisi vihdoin todellinen mahdollisuus vaikuttaa näkemääni kärsimykseen. En olisi enää pelkkä viemäreissä piilotteleva varjo, joka yritti vain välttää tapetuksi tulemisen, vaan kapinallisjohtaja, joka saattaisi muuttaa kaiken. Jos toimisin tällä kertaa oikein.

 

   Muutaman tunnin matkanteon kuluttua, meitä vastaan juoksi pitkä ja hoikka mies, jolla roikkui kaulallaan torvi, ja kädessään hänellä oli puoliksi syöty omena.

–        Vihdoinkin, mahtavaa Neff, olet palannut! Et usko miten tätä hetkeä on odotettu, mies intoili tullessaan lähelleni.

En tiennyt mitä sanoa. Tuntui kerrassaan oudolta, kun muut olivat niin innoissaan paluustani, enkä minä edes muistanut näitä ihmisiä. Minusta tuntui kuin olisin huijari, joka esitti jotakin toista ihmistä, ja joka hetkenä minä hyvänsä paljastuisi.  

–        Yksi muistutus, Ridel, Neff ei muista itseään koska hän palasi juuri kuolevaisten maasta. Yritämme kertoa hänelle hänen tarinansa, ja muistuttaa häntä siitä kuka hän on täällä, Sarah sanoi.

–        Ahaa, selvä, no, tarinankertojia riittänee leirissä, joten eiköhän palata sinne. Timothy on varmasti juuri tulossa vapauttamaan minut vartiovuorosta. Olen nälkäinen kuin karjuva sika seistyäni täällä koko päivän. Nadi laittoi minulle evääksi taas vain omenoita. Se nainen kuvittelee, että elän jollain pupun ruualla, Rideliksi kutsuttu nurisi hieroen vatsaansa. 

–        Nadi on ihan oikeassa ja noudattaa vain ohjeitani. Kylläinen mies nukahtaa helpommin vartiovuorollaan hiljaiseen metsään, kuin nälkäinen, Seutor sanoi.

–        Ja siinä on syy, mikset sinä itse ikinä ole vartiovuorossa, Ridel nurisi.

–        Minulla on ollut muita tehtäviä, ellet ole huomannut, Seutor huomautti.

–        Jatketaanko matkaa, meitä varmaan odotetaan jo? Sarah sanoi kärsimättömänä.

–        Menkää te vain. Minä jään odottamaan, että se nulikka suvaitsee ilmaantua vartiovuorolleen, Ridel sanoi.

Jatkoimme matkaa, ja hetken kuluttua saavuimme leiriin. Astuin epäröiden alas ratsailta Seutorin, Sarahin ja Amirin takana. Ihmisiä alkoi kerääntyä ympärillemme, ja pian sana levisi, että olin palannut, ja ihmisiä tuli juoksujalkaa katsomaan.

–        Neff! Sä oot tullu takaisin! jalkoihini tömähti yhtäkkiä nuori poika, joka hymyili korvasta korvaan.

Hymyilin pojalle, mutta hieman hämilläni.

–        Tule, näytän sulle mitä sain synttärilahjaksi, tule nyt! poika intoili ja kiskoi minua kädestä väkijoukon läpi.

–        Sam! Antaisit Neffin ensin jutella aikuisten kanssa, huudahti tummahiuksinen, tuiman näköinen nainen ja tuli irrottamaan poikaa kädestäni.

–        Ei se mitään, menen ihan mielelläni, sanoin ja hymyilin naiselle. Itse asiassa olin helpottunut, että poika antoi minulle hetken ajatteluaikaa, ja tekosyyn lähteä pois uteliaiden katseiden alta.  

–        Pojalla ei ole mitään käytöstapoja, nainen puhisi, ja ojensi sitten kuitenkin minulle kätensä. – Ihana nähdä sinua Neff. Kuulin Porkilta että olet palannut kuolevaisten maasta, eli ilmeisestikään et muista minua. Nimeni on Nadi.

–        Hauska tavata, sanoin ja kättelin naista.

–        Mennään nyt, Sam nurisi kärsimättömänä ja kiskoi minua edelleen.

Seurasin poikaa vihreään, hieman jo kärsineen näköiseen telttaan. 

–        Katso. Minä täytin eilen kuusi vuotta, ja isi antoi minulle lahjaksi tämän. Se on ihan oikea miekka, ei mikään puumiekka enää, poika näytti ylpeänä pientä miekkaa, ja huitoi näytteeksi sillä pari kertaa niin, että onnistui huitaisemaan reiän telttakankaaseen.

–        Tuosta äiti ei kyllä tykkää, hän sitten sanoi säikähtäneenä.

–        Hieno miekka sinulla, kehuin. – Tuleeko sinusta isona sotilas?

Pojan ilme synkkeni hieman, mutta valaistui sitten.

–        Jos sinusta tulee uusi hallitsija niin sitten minusta voi vaikka tullakin, eikö niin? Jos sinä olisit valtiatar, sinä voisit ottaa alhaissyntyisen joukkoihisi?

–        Tietysti, sanoin.

Poika hymyili taas leveästi.

–        Tiesin sen. Isi sanoi, että kun me ollaan Mattiaksen kanssa isoja, me voidaan ehkä olla mitä vaan me halutaan. Vaikka sotilaita valtiaan joukoissa. Se ois upeeta. Voitko sä näyttää mulle nyt niitä taikatemppuja? Sam sitten kysyi madaltaen ääntään äkkiä.

–        Mitä taikatemppuja? kysyin naurahtaen.

–        Mä oon kuullu, että sä osaat tehdä pyörremyrskyjä vedestä! Ja muuttaa veden jääksi ja sitten räjäyttää sen, ja sellaista. Voitko sä näyttää mulle?

–        En valitettavasti juuri nyt, sanoin pahoittelevasti. Pojan suu meni mutruun ja näin että hänelle tuli paha mieli.

–        Ehkä myöhemmin, jos tulee tilaisuus, sanoin korjaten hieman, ja kaduin lupaustani saman tien. Ehkä joskus olin osannut jotakin sellaista, mutta en taatusti osannut enää.

Sam hymyili taas, ja hänen äitinsä tuli telttaan perässämme.

–        Menehän hakemaan puita, Sam. Meillä on tänä iltana juhlat Neffin paluun kunniaksi, joten alamme kohta valmistella illallista.

Poika luikahti äitinsä käden alta metsään, ennen kuin Nadi huomasi reiän telttakankaassa.

–        Se pikku tuholainen, Nadi mutisi hieman väsyneesti, hipaistessaan kädellään revennyttä telttakangasta.

–        Tunsimmeko me hyvin? Tarkoitan ennen kuin jouduin kuolevaisten maahan? kysyin, kääntääkseni Nadin huomion pois revenneestä telttakankaasta.

Nadi hymyili lämpimästi.

–        Tunsimme me. Sinä pelastit mieheni Ridelin hengen ollessasi ensimmäistä kertaa matkalla leiriimme. Karkotit susilauman Ridelin ja hänen kanssaan olleiden miesten kimpusta. Minä olin silloin raskaana ja odotin toista poikaamme Mattiasta. Jos Ridel olisi kuollut, lapset olisivat joutuneet kasvamaan ilman isäänsä. Joten kyllä, me olimme ystäviä, hyviä ystäviä.

Käännyin hämilläni katsomaan teltan suusta ulos. Ihmiset olivat kerääntyneet Nadin teltan ulkopuolelle.

–        He odottavat sinua, Nadi huomautti lempeästi.

–        Tiedän. Ja taidan vältellä tarkoituksella heidän kohtaamistaan. En oikein tiedä mitä minun pitäisi sanoa, sanoin kiusaantuneena.

–        Kerro totuus. He odottavat sinulta ja paluultasi paljon. Mutta he tarvitsevat totuuden, Nadi sanoi.

Irvistin hiljaa mielessäni, ja menin sitten ulos teltasta ihmisjoukon eteen. Nousin teltan vieressä olevan, suuren kiven päälle, jotta kaikki näkisivät ja kuulisivat paremmin. Ihmiset hiljenivät. Seutor, Sarah ja Amir seisoivat sivummalla ja katselivat minua samoin kuin muut. Odottavasti. Katsoin yllättävän suurta väkijoukkoa, heitä oli sata, mahdollisesti jopa kaksisataa. Ja kaikki tuijottivat minua toiveikkaasti, odottavasti. Ei mitään paineita, ajattelin itsekseni sarkastisesti.

–        Tiedän, että odotatte paluultani paljon, sanoin hitaasti, mutta kuuluvalla äänellä. – Mutta totuus on, että jouduttuani kuolevaisten maahan, olen menettänyt muistini, enkä muista ketään teistä, väkijoukko kohahti.  – En muista Neffiandran historiaa, en teitä, en tätä maata, enkä tätä sotaa jota käymme. En liioin muista, enkä osaa käyttää aiempia ylhäissyntyisen kykyjäni, huomasin, miten ihmisten ilmeet kääntyivät pelästyneiksi, pettyneiksi, kauhistuneiksi. – Joten tarvitsen jokaisen teistä apua muistaakseni kaiken, saadakseni kykyni takaisin ja voidakseni ottaa takaisin entisen asemani kapinanne johtajana. Haluan auttaa teitä taistelussanne. Sotanne Valtiasta ja ylhäissyntyisiä vastaan on oikeutettu ja sillä on tärkeä tavoite, saada teille oikeus yhtäläiseen arvoon ja samoihin mahdollisuuksiin kuin ylhäissyntyisillä. Meillä on kuitenkin muutama haaste voitettavana, ennen kuin pääsemme samaan tilanteeseen, missä olimme ennen joutumistani kuolevaisten maahan. Saatoin ennen olla vahva johtaja, johon saatoitte tukeutua ja asettaa toivonne paremmasta tulevaisuudesta. Mutta juuri nyt tarvitsen apuanne voidakseni palauttaa mieleeni entisen itseni, ja kykyni jos se on mahdollista. Onko minulla tukenne? kysyin.

Jokaisen puhumani sanan myötä tunsin vahvistuvani, ja saavani takaisin itsevarmuuteni. Olin lyhyen puheeni aikana nähnyt ihmisten ilmeiden muuttumisen toiveikkaista pettyneiksi, pettyneistä hämmentyneiksi, ja hämmentyneistä päättäväisiksi. Lopputulos oli, että näin heidän kaikesta huolimatta luottavan minuun, ja se luottamus sai sisälläni aikaan tahdon taistella heidän puolestaan. 

–        Sinulla on minun tukeni, Sarah huudahti.

–        Ja minun tukeni, Seutor murahti.

Väkijoukosta kuului yhä enemmän myöntäviä vastauksia, ja lämmin tunne levisi sisimpääni. Tunsin sisimmässäni, että nyt olin oikeassa paikassa. Sisintäni kuolevaisten maassa aina kalvanut epämääräinen olo, että en kuulunut minnekään, enkä kenellekään, oli poissa. Nyt minä kuuluin tänne, näiden ihmisten joukkoon, ja minulla oli päämäärä ja tarkoitus.  

     ­­­

 

 --------------

Luku 4.
Neffiandra

Paluuni kunniaksi järjestettiin juhlat. Nuotiolla paistettiin kalaa ja villisikaa, ja sivummalla availtiin sammioita, jotka olivat täynnä kaljaa.  Istuin nuotiolla katselemassa paistuvaa ruokaa, kun Pork istahti viereeni ja ojensi minulle mukissa alkoholilta tuoksahtavaa juomaa.

–        Rommia. Sä tarviit sitä kun ilta kylmenee, hän sanoi.

–        Ai, kiitos, sanoin ottaessani mukin häneltä.

–        Ne veivät mun vaimon ja lapsen, Pork sitten sanoi, kun olimme istuneet hetken hiljaa ja tuijottaneet nuotiolla paistuvaa kalaa. 

–        Ylhäissyntyiset? kysyin.

–        Valtiaan joukot. Ne hyökkäs meidän leiriin aika pian sun katoamisen jälkeen. Meistä iso osa oli poissa leiristä sillon, kuka missäkin tehtävässä. Mutta ne jotka oli leirissä, lähinnä naiset ja pienet lapset, ne vietiin. Ne veivät mun Emilyn, ja mun vauvan, Bertan. Tyttö oli vasta kaks kuukautinen. Mä olin vasta ehtinyt alkaa tutustua siihen, Pork sanoi, ja sanoista kaikui sellainen tuska ja ikävä, että kurkkuani kuristi. Käänsin katseeni pois.

–        Olen pahoillani.

–        Niin mäkin. Mä en vieläkään tiedä, onko ne kuolleet, vai viety unohduksen kaupunkiin. Kumpikin vaihtoehto repii mut rikki. Mä en ollu paikalla suojelemassa niitä. Ja toisaalta mä tiiän, että vaikka mä oisin ollu siellä silloin, mä en ois pystynyt suojelemaan niitä. Jim jäi orvoksi sillon, tuo poika joka murjottaa tuolla, Pork nyökkäsi kohti nuorta miestä, joka istui synkän näköisenä erossa kaikista muista, yksin puun juurella, poissa nuotion valopiiristä. En nähnyt poikaa kunnolla, mutta aistin hänestä synkkyyden ja surun. – Ne vei sen äidin. Ainoon sukulaisen, joka pojalla enää oli jäljellä. Siitä lähtien mä ja Jim on asuttu samassa teltassa. Mä otin sen suojelukseeni, ja nyt poika on ainoa joka mulla on. Se on mulle kun oma poika.

–        Saatat saada perheesi vielä takaisin. Jos Emily ja Bertta on viety unohduksen kaupunkiin, me kyllä vapautamme heidät sieltä, sanoin.

–        Kiitos. Mutta mä olen menettäny toivoni. Mä en pysty edes ajattelemaan niitä siellä, enkä mä tiiä toivonko ennemmin, että ne ois kuolleet, kun joutuneet siihen paikkaan.

–        Kuoleman jälkeen ei ole toivoa. Mutta jos he ovat elossa, toivoa on vielä, sanoin.

Porkin silmiin syttyi eloa. Hän katsoi minua silmiin haavoitetun eläimen lailla, ja tutki minua katseellaan.

–        Jos joku voi tuoda mun perheen takasin, niin sä, hän sitten sanoi. –  Mutta sä sanoit, että sä oot menettänyt sun kykysi.

–        Toivon, että se on vaan tilapäistä, sanoin.

Yritin pitää poissa äänestäni sen epävarmuuden, jota tunsin, sillä jos jotakin, niin Pork tarvitsi toivoa, ja jonkun jonka apuun uskoa.

–        Mä toivon kanssa. Meidän kaikkien takia, Pork sanoi.

 

Illan aikana juttelin monen kapinallisen kanssa, ja kuulin heidän tarinansa. Monta tarinaa, jotka kertoivat epätoivosta ja arvottomuuden tunteesta, haaveista joilla ei ollut mahdollisuutta toteutua. Yksin jäämisestä ja jatkuvasta kiinni jäämisen pelosta. Samastuin heidän kertomuksiinsa syvästi kuolevaisten maassa kokemani vuoksi.

Käpertyessäni viimein yöllä nukkumaan, ohuen huovan alle nuotion vierelle, tähtitaivaan alle, tunsin hieman paremmin niitä ihmisiä, jotka luottivat minuun.

   Aamulla herätessäni ilma oli viileää. Ihmiset ympärilläni nukkuivat vielä. Nousin ylös ja lähdin katselemaan ympärilleni. Kävelin leiristä hieman poispäin antaakseni muiden nukkua rauhassa, ja saadakseni itse olla yksin. Äkkiä kuitenkin huomasin Amirin, joka juoksi minua kohti.

–        Mikä hätänä? kysyin kun näin hänen ilmeestään, että jokin oli vialla.

–        Olin vartiovuorossa, ja näin Valtiaan sotilaita partioimassa noin kilometrin päässä täältä.  Sinun on lähdettävä välittömästi. Menen varoittamaan muita. Mene, ota minun reppuni, siellä on jotakin syötävää ja aseita, joilla pärjäät hetken aikaa, hän sanoi tyrkäten syliini mustan reppunsa.  

–        Mutta…

–        Ei ole aikaa kysymyksiin. Ota hevonen ja mene, muistatko reitin illuusiometsälle?

–        Kyllä kai.

–        Hyvä. Ratsasta sinne, ja jätä sitten hevonen Mairinille. Se on Mairinin oma ja pitäisi joka tapauksessa palauttaa hänelle. Kun pääset illuusiometsään, kulje koko ajan suoraan Pohjoiseen, ja muista, että metsässä harva asia on todellista. Kun tulet ulos metsästä, vastaasi tulee saniaislehto. Se näyttää kauniilta, mutta ole varuillasi, siellä asuu kaikenlaisia elukoita ja usko minua, ne ovat todellisia, ja vaikka olet kuolematon, et halua törmätä niihin.  On olemassa joitakin asioita, jotka ovat pahempia kuin kuolema itse. Kulje lehdon lävitse vasta aamulla, älä milloinkaan yöllä. Kun olet päässyt saniaislehdon läpi, löydät sen toiselta puolelta luolan. Se on luottopiilopaikkamme. Yövy siellä, ja viivy siellä niin pitkään kun noudamme sinut. Tulemme heti perässäsi, jos se vain on mahdollista, sen sanottuaan Amir kääntyi ja jätti minut lähtiessään juoksemaan leiriä kohti.

Katsoin hetken hänen peräänsä, ja tunsin hetken lievää pakokauhua. Olin juuri päässyt paikkaan, jossa tunsin oloni hyväksi. Nyt jäin jälleen yksin. Lähdin kuitenkin päättäväisesti hakemaan hevoseni, ja ratsastin takaisin Mairinin talolle, lähteäkseni yksinäiselle pakomatkalleni illuusiometsään, jonne en todellakaan olisi halunnut astua jalallani koskaan enää.

 

 --------------

 

Luku 5.
Seutor

 

–        Missä Neff on? Sam kysyi heti aamulla herättyään, kun Neffiä ei ollut näkynyt aamupalalla muiden kanssa.

Seutor kurtisti kulmiaan ja tunsi kylmän kouraisun vatsassaan. Tosiaan. Missä Neff oli? Hän ei ollut nähnyt naista koko aamuna.

–        Olen pahoillani Sam, en tiedä. Kyllä hän varmasti kohta tulee takaisin, missä onkaan, Seutor sanoi.

–        Höh. Neff lupasi näyttää minulle taikatemppuja, poika sanoi ja suupielet vetäytyivät mutruun.

–        Onko kukaan nähnyt Neffiandraa? Seutor kysyi korottaen ääntään.

Kaikki pudistivat päätään. Sarah katsoi häneen huolestuneena, kysyvästi.

–        Sitten hänet on löydettävä. Ridel, Mandent, Pork, etsitään lähiympäristöstä.

Ja he haravoivat lähimetsää kokonaisen tunnin ajan huudellen Neffiä, mutta vihdoin heidän oli hyväksyttävä totuus. Nainen oli lähtenyt. Yksi heidän hevosistaan oli kadonnut. Se, jolla Neff oli ratsastanut leiriin eilen.  Seutor ei voinut olla kiroilematta. Minkä työn hän oli tehnyt hakiessaan Neffiandran kuolevaisten maasta ja tuodakseen hänet takaisin tänne, ja nyt hän oli taas samassa tilanteessa, vailla vähäisintäkään tietoa siitä mihin Neff oli mennyt ja miksi.

–        Meidän on lähdettävä etsimään Neffiä, ketkä voivat osallistua etsintään? Seutor kysyi kapinallilta, jotka olivat jo havahtuneet siihen, että heidän tuleva valtiattarensa ei enää ollut paikalla. 

–        Mä lähden ainakin. Ja poika lähtee mun mukana, se joutaa jo isojen miesten matkaan, Pork sanoi, ja kietoi suuren kouransa nuoren Jim pojan harteille.

–        Joo, lähden minne vaan että pääsen tästä tylsyydestä, poika vastasi innokkaasti.

–        Minä lähden myös, vastasi Ridel.  

Nadi vilkaisi miestään huolestuneena.

–        Olet sitten varovainen. En halua jäädä yksin poikien kanssa, Nadi sanoi huolestuneena.

–        Älä huoli vaimo. Tulen kyllä takaisin, lupaan sen, Ridel naurahti, kaappasi vaimonsa syleilyynsä, taivutti tämän alas maata kohti ja suuteli vaimoaan moiskahtaen.

–        Mä lähden kanssa! huudahti Sam, ja heilutti uutta miekkaansa taistelutahtoisesti.

–        Valitan, Sam. Emme voi ottaa sinua nyt mukaan, Ridel sanoi kumartuen poikaansa kohti.

–        Mutta Neff haluaisi että mä olen mukana kun me löydetään se. Se tykkää musta, Sam sanoi uhmakkaasti.

–        Tietysti tykkää ja tietysti Neff haluaa nähdä sinut. Mutta et voi lähteä mukaan etsimään häntä. Näet hänet kyllä, kun tuomme hänet takaisin leiriin.

–        Epäreilua! Mitä järkeä on täyttää kuusi jos ei vieläkään saa olla mies! Sam parahti.

Tahtomattaan Seutoria hymyilytti hetken. Nauru kupli hänessä vain pienen hetken, mutta sitten hän vakavoitui.

–        Ketkä muut lähtevät? Tarvitsemme vielä muutaman tähän joukkoon.

–        Mä voin lähteä, Ed murahti. Ed oli juuri äskettäin menettänyt koko perheensä tulipalossa, ja mies oli vasta leiriin saapuneita. Seutor ei olisi mielellään ottanut mukaan uusimpia tulokkaita, koska ei voinut vielä täysin luottaa heihin, mutta jokainen vapaaehtoinen oli juuri nyt arvokas. Neff oli löydettävä.

–        Minä lähden myös, ilmoitti Mandent.

Mandentin vaimo Emma puristi miehensä kättä.

–        Minä tulen mukaan, Emma ilmoitti.

–        Se on liian vaarallista, Mandent sanoi kieltäen.

–        Minä tulen mukaan. Käytän miekkaani tarvittaessa ihan yhtä hyvin kuin sinäkin, ja jos kohtaamme ylhäissyntyisiä, mahdollisuuteni selvitä siitä kohtaamisesta ovat samalla tasolla kanssasi. Ja jos sinä kuolet, en minäkään aio elää. Olenhan sanonut sen jo. Minä menen sinne minne sinäkin, ja kohtaloni olkoon sama kuin sinun, Emma sanoi uudestaan, huulet tiukkana viivana.

–        Vai niin, no kai sinä sitten tulet, Mandent kohautti alistuneesti harteitaan.

Pork nauroi ja muut yhtyivät nauruun. Emma ei koskaan tyytynyt naisille asetettuihin raameihin. Hän pysytteli Mandentin rinnalla missä tahansa mies olikin. Mandent halusi suojella Emmaa, mutta samalla heillä oli erikoislaatuisen vahva side, eivätkä he juuri olleet erossa toisistaan, ja koska heillä ei vielä ollut lapsia, Emman oli mahdollista lähteä.

–        Minä lähden myös, ilmoitti Renie.

–        Otahan luuttu mukaan, niin on illoiksi viihdettä, Pork huudahti.

–        Tämä ei ole mikään huvireissu, emme lähde soittelemaan ja seikkailemaan vaan etsimään Neffiä. Muistatteko, pieni olennainen tekijä mahdollisuuksissamme voittaa tämä sota? Seutor ärähti vihaisena.

–        Seutor, mies, se oli vitsi. Jos sä olisit vielä vähän kireempi, sä katkeisit ku heinänkorsi. Neff löytyy kyllä. Se ei taatusti oo lähteny pitkälle, eikä tarkotuksella. Se lupasi mulle eilen, että se löytää mun perheen, jos ne vaan on elossa, Pork sanoi.  

–        No, ihan varmasti. Mutta ei olisi ensimmäinen kerta, kun Neff tekee pikaisia ratkaisuja kertomatta meille. Ja jokainen teistä tietää mitä tapahtuu jos Neffiandra kohtaa Valtiaan ennen kuin on valmistautunut siihen, ja saanut voimansa takaisin.  Joten luulisi jokaisen teistä olevan aivan yhtä kireä kuin minäkin, Seutor ärähti.

Muut hiljenivät. He näyttivät äkkiä tajuavan mitä Seutor tarkoitti, ja hetken ajan Seutor katui sanojaan. He eivät saisi menettää toivoaan uudestaan, he eivät kestäisi sitä.

   Seutor keräsi vielä kolme muuta porukkaa, sillä heidän täytyi hajaantua eri ilmansuuntiin, koskei heillä ollut mitään tietoa siitä, mihin suuntaan Neff oli mahdollisesti lähtenyt.  Amir palasi leiriin juuri, kun Seutor oli ohjeistamassa joukkojaan siitä, mihin ilmansuuntaan itse kukin lähtisi, ja missä he kohtaisivat toisensa. Leiri pitäisi kuitenkin saada liikkeelle, sillä he eivät voineet pysyä samalla paikalla pitkään. 

–        Missä olit? Seutor ärisi Amirille miehen käveltyä  paikalle kädet taskussa kuin laiska idiootti.

–        Olin etsimässä Neffiä. Hän on kadonnut, Amir totesi.

–        Ai niinkö, sinäkin huomasit? Seutor kysyi ivallisesti.

–        Oletteko lähdössä etsimään häntä? Amir kysyi.

–        Terävä havainto, poika.

Seutor näki, että Amiria korpesi, kun häntä kutsuttiin pojaksi. Mies kuitenkin pysyi tällä kertaa vaiti. 

–        Minä otan vetovastuun leiristä. Jonkun täytyy johtaa leiriä, kun sinä lähdet, Amir sanoi silmät sirrissä.

–        Pidä sitten huolta, että huolehdit heistä, etkä sooloile omiasi, Seutor muistutti.

–        Millaisena idioottina minua pidät? Amir ärähti.

–        No, idioottina, Seutor virnisti. – Lähtekää Etelään, tapaamme sitten viimeistään Tulifien mailla. Luulisin Neffin tavalla tai toisella päätyvän kotikonnuilleen. 

–        Älä huoli, pidän kyllä hyvää huolta kapinallisistasi, Amir sanoi hymyillen.

Seutor ei tiennyt, mikä häntä äkkiä huolestutti. He olivat aina kiistelleet Amirin kanssa, mutta mies oli ollut luotettava. Neff oli luottanut Amiriin, ja tämä oli ollut yksi Neffin luotetuimpia miehiä. Miksi Seutorista nyt kuitenkin tuntui ikävästi siltä, että miehessä oli nykyisin jotakin outoa? Seutor kohautti harteitaan. Hän oli varmasti vain vainoharhainen. Liikaa oli tapahtunut, eikä nykyään keneenkään voinut luottaa. Hyvä kun itseensä sentään. 

Sarah nousi hevosen selkään samalla, kun muut olivat jo lähdössä.

–        Mitä sinä teet? Seutor kysyi äreästi.

–        Lähden mukaan. Sisareni on kadoksissa, joten yritäkin estää minua! Sarah kivahti. Sen jälkeen nainen kiihdytti hevosensa laukkaan, eikä jättänyt Seutorille muuta vaihtoehtoa kuin seurata.

Kiire heillä olikin. Neff oli lähtenyt täysin valmistautumatta, tietämättä yhtään millaisiin vaaroihin voisi joutua. Suurimpana uhkana olisi, että hän törmäisi Markiin, omat voimansa menettäneenä. Seutor hikoili miettiessään, mitä tapahtuisi, jos niin kävisi. Hän kiihdytti hevosensa laukkaan ja päätti, että he ehtisivät löytää Neffin ensin. Heidän oli pakko.

 ------------------

 

Luku 6.
Neffiandra

 

Illuusiometsä oli muuttunut hyvin pimeäksi kuljettuani vain vähän matkaa pidemmälle neuvottuun suuntaan, Pohjoista kohti. Puut kasvoivat lähellä toisiaan, välillä niin lähellä, että kietoutuivat toistensa ympärille. Maa oli täynnä valtavia rönsyileviä juuria, joihin olin jatkuvasti kompastua. Kun etenin syvemmälle metsään, puut ja niiden juuret kasvoivat yhä suuremmiksi ja päivän valo pääsi yhä vähemmän paistamaan synkeään puulabyrinttiin. Lopulta juuret työntyivät sokkeloisina esteinä joka suunnasta, ja välillä en meinannut löytää tietäni niiden yli, enkä ali.  

Raahauduin posket verillä maata pitkin, raahaten reppuani perässäni, sillä juuret olivat niin tiheänä ja korkeana muurina edessä, että niitä ei päässyt ylittämään. Jos joutuisin etenemään tällaista vauhtia pitkäänkin, en pääsisi iltaan mennessä kovinkaan paljoa eteenpäin.

Mietin huolissani kuinka pitkään Amirin mukaani antama vesi riittäisi? Metsässä ei ollut jälkeäkään mistään vihreästä. Kaikki oli kuollutta, ruskeaa ja kuihtunutta. Puut olivat valtavia, paksuudeltaan kolmen Seutorin kokoisen miehen verran, ja niiden rungot kurottivat niin korkealle, etten edes nähnyt miten ylös puut kasvoivat. Puiden oksilla ei kasvanut mitään vihreää, ainoastaan koppuraisia, kuivia, paksuja oksia työntyi joka suunnasta eteeni.

Metsässä oli aavemaisen hiljaista. Yleensä rakastin metsiä. Olin kuitenkin tottunut siihen, että metsässä kuului aina jotakin, pikku eläinten rapistelua kasvustossa, lintujen laulua, tuulen suhinaa puissa, veden solinaa. Mutta tässä metsässä ei ollut mitään elävää, ja se kammotti minua. En olisi saanut pelätä, mutta pelkäsin silti. Joka puolella mihin vain katsoin, näkyi loppumaton puiden, oksien ja juurien täyttämä tiheikkö, enkä tiennyt enää edes eteninkö oikeaan suuntaan, sillä suuntaa oli hankalaa pitää samana.

   Ilta alkoi jo hämärtää, ja olin edelleen juurien vankina metsässä. Mikään maastossa ei ollut muuttunut, eikä Amir ollut kertonut, miten nopeasti minun olisi tarkoitus löytää saniaislehto. Nyt minun oli kuitenkin pakko levätä, sillä en voisi edetä yöllä. Jos liikkuisin pimeällä, en tiennyt mihin voisin törmätä, enkä toisaalta voisi pitää sitäkään vähää suunnastani lukua. Muistin kuitenkin Seutorin sanat siitä, kuinka illuusiometsässä ei kannattaisi viettää aikaa öisin, ja mietin mitä hän tarkoitti sanoillaan. Niinpä illan pimetessä pelkoni kasvoi.  Kiipesin mahdollisimman korkealle, tartuin kiinni juurista ja kapusin ensimmäiselle puun oksalle johon yletin, ajatellen, että ainakin huomaisin, mikäli jokin saalistava eläin uhkaisi minua. Yritin torkkua hieman, mutta oksalla se tuntui olevan mahdotonta. Pelkäsin tipahtavani, ja tunsin oloni muutenkin epämukavaksi.

Jossakin vaiheessa olin kuitenkin ilmeisesti torkahtanut, sillä havahduin hätkähtäen omituiseen, muuttuneeseen ilmapiiriin. Kuin ilma olisi aivan äkillisesti kylmennyt lähes pakkaseksi asti. Ilmassa tuntui omituista, sähköistä väreilyä, joka sai ihokarvani nousemaan pystyyn. Terästäydyin ja tuijotin pimeyteen ahdistuneena. Tunsin, että metsän pimeydessä oli jotakin, mutta en kyennyt näkemään mitä, sillä pimeys oli täysin läpäisemätön.  Metsä oli edelleen täysin hiljainen, ja koska en kuullut enkä nähnyt mitään, mutta tunsin silti jonkin uhkaavan itseäni, avasin hiljaa reppuni, ja kaivoin sieltä ainoan, vaivaisen aseen, jonka Amir oli antanut mukaani. Pieni, onneton tikari olisi ainoa toivoni, mikäli jotakin odottamatonta tapahtuisi.

   Sydämeni hakkasi, puristin tikaria hikisissä käsissäni ja odotin. Adrenaliini kohisi veressäni, ja yritin tuijottaa pimeyteen, nähdä jotakin, mitä tahansa. Äkkiä pimeyteen tuli jotakin erilaista. Aluksi vaikutti, kuin kelmeä kuu olisi alkanut valaista metsää. Mutta jos edes auringonvalo ei läpäissyt tämän metsän synkkyyden läpi, kuinka sitten kuu? Katselin pimeyteen epäluuloisena.      

   Äkkiä valo läpäisi koko metsän aavemaisena, sinisenä sumuna. Merkillinen tuuli alkoi nousta metsässä, ja se oli jäätävää, se tuntui kuin satojen neulojen pistoilta iholla. Näin yhtäkkiä ympäröivän metsän, eivätkä puut enää olleet puita, vaan valtavia, huojuvia, suomuisia vartaloita. Ne kaartuivat minua kohti sinisessä, hohtavassa sumussa. Puukäärmeet taipuivat kaarelle pääni yläpuolelle, ja yhdistyivät sitten yhdeksi valtavaksi, pahimmista painajaisistani kotoisin olevaksi paholaiskäärmeeksi. Sen kelmeät keltaiset silmät tuijottivat minuun sinisessä valossa ja sen sähinä oli niin kovaa, että korviini koski. Se taittui korkeuksistaan yhä alemmas kohti minua sähisten yhä, ja tuijotin jähmettyneenä sen valtavia, itseni pituisia myrkkyhampaita, joista tihkui sinistä myrkkyä.  Painoin kädet korvilleni ja suljin silmäni, sillä nyt pelko oli niin valtava, että tunsin sekoavani. ”Tämä ei ole todellista, illuusiometsä” hoin itselleni kerta toisensa jälkeen, mutta kuulin kaiken läpi edelleen käärmeen sähinää, ja tunsin ihollani jäisen tuulen, jonka käärme oli tuonut tullessaan.

   Pikku hiljaa aloin ihmetellä, miksi se ei jo hyökännyt kimppuuni. Avasin silmäni ja pakotin itseni katsomaan sähisevää painajaista silmästä silmään. Sen keltaista hohtavat silmät tuijottivat minuun kylminä ja elottomina.

–        Lähde! Mene sinne mistä tulitkin! komensin sitä, uskomatta hetkeäkään että se kuuntelisi minua. Ennemminkin olin varma, että sinetöin kuolemani avaamalla suuni. Ehkä otus oli sokea eikä siksi hyökännyt kimppuuni?

Yllätyksekseni käärme vaikeni yllättäen ja tuijotti minua edelleen hetken. Sitten sen valtava pää taipui hetkeksi, ja se vetäytyi pois puiden rungoista. Jäinen tuuli lakkasi. Oli taas täysin hiljaista. Puut olivat jälleen vain puita.

Loppuyön istuin pelosta jäykkänä kuunnellen kaikkia mahdollisia ääniä ympäriltäni. Mitään ei kuitenkaan enää kuulunut, oli täysin hiljaista.

Yö oli pisin koskaan kokemani. Oli pimeäpää kuin pimeys itse ja niin kylmä, että tärisin koko yön. Aamun sarastus ei tuonut paljon valoa, mutta kuitenkin sen verran, että saatoin jatkaa matkaani. Olin kaikin tavoin kipeä ja väsynyt, sillä koko yön puun oksalla kyhjöttäminen adrenaliinin kohistessa suonissa ei todellakaan ollut lepoa. Jossakin vaiheessa päivää, syötyäni taas pienen leipäpalasen ja juotuani pienen kulauksen vettä, ymmärsin, että saatoin todella olla eksyksissä. Entä jos kiersin kehää? Entä jos jäisin tänne ikuisiksi ajoiksi, kärsimään nälkää ja janoa, kylmää ja pelkoa.  Mitä jos en enää koskaan pääsisi pois? En voisi toivoa edes kuolemaa, joka sekin olisi parempi vaihtoehto, kuin elää tällaisessa paikassa. Toinen tai kolmas yö täällä saisi minut sekoamaan.  

Pelko vie liikaa voimia, yritin muistuttaa itselleni. En saisi ajaa itseäni omilla ajatuksillani paniikin partaalle. Ratkaisuja, Neff, ratkaisuja.

Mietin olisiko minun mahdollista kiivetä johonkin noista jättiläispuista? Oksat olivat todella korkealla ja alhaalta katsoen etäällä toisistaan, joten tuskin ylettäisin kiipeämään kovin korkealle. Se oli kuitenkin tällä hetkellä paras vaihtoehtoni, sillä minun täytyisi päästä johonkin korkealle, jos halusin nähdä, mihin minun oli mentävä.  Tartuin päättäväisesti kiinni ensimmäiseen juureen, ja punnersin itseni sen päälle. Sen jälkeen tarrasin lähimmän puun alimpaan oksaan, ja hilasin itseni sen päälle. Nousin seisomaan horjuvin jaloin. Puun runko oli niin paksu, etten saanut siitä kunnollista otetta. Kurkotin seuraavaa oksaa kohti, mutta yletin vain hipaisemaan sitä. Ei mitään toivoa, että saisin siitä kiinni tarpeeksi tukevasti. Paukautin nyrkilläni runkoa turhautuneesti, ja älähdin, kun kipu sävähti läpi käsivarteni. Kun kipu alkoi helpottaa, jouduin palaamaan alas ja lähtöruutuun. Ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin jatkaa eteenpäin.

   Iltapäivään mennessä metsä oli kuitenkin viimein alkanut harventua. Puut eivät olleet enää niin suuria, eivätkä juuret enää estäneet matkan tekoa, vaan pääsin etenemään ripeästi. Valoa pääsi enemmän puiden läpi, ja maa alkoi viettää alaspäin. Jopa pientä kasvillisuutta alkoi näkyä, pieniä, vihreitä ruohonkorsia siellä täällä. Havainnosta riemastuneena sain enemmän voimia jatkaa eteenpäin. Kun hetken kuluttua puusto muuttui lehtimetsäksi, ja aloin kuulla puron solinaa, olin heittää riemusta kärrynpyöriä. Olin kuin olinkin selvinnyt ulos tuosta hirveästä metsästä.

Olin juuri laskeutumassa juomaan pienestä purosta sen houkuttelevan kirkkaan näköistä vettä, kun suden aavemainen ulvonta kantautui korviini, ja ääni kuului läheltä. Liian läheltä. Käännähdin, ja näin, että illuusiometsän laidassa, sen puiden suojassa seisoi valtava, harmaa susi. Se katsoi minua kelmeillä silmillään kallistaen hieman päätään. Katsoin sitä jähmettyneenä. Susi asteli muutaman askelen lähemmäs, kun taas itse peräännyin laskematta katsettani irti sudesta. Kaivoin repustani tikaria, tietäen, että jos susi hyökkäisi, tikaristani ei olisi apua. Ei voisi olla. Susi oli niin suuri, että se kaataisi minut yhdellä loikkauksella maahan ja repisi kurkkuni auki ennen kuin ehtisin edes ajatella sen kaulan viiltämistä.

  Susi paljasti keltaiset hampaansa ja jännitti lihaksensa loikkaan.

.  

 

Luku 7.
Seutor

 

Ed kuorsasi niin kovaa, että Seutorin teki mieli mennä potkaisemaan miestä. Hiljaisessa yössä kuorsaus kuulosti niin hartaalta, että mies hälyttäisi paikalle koko metsän saalistavat eläimet, tai pahimmassa tapauksessa Valtiaan sotilaineen. Seutor kuitenkin nieli kiukkunsa, ja antoi miehen nukkua. He olivat ratsastaneet pitkän päivän, ja kaikki olivat ymmärrettävästi väsyneitä. Emma ja Mandent nukkuivat kietoutuneina toisiinsa, yhteisen viltin alla.

Sarah ja Seutor olivat ainoita, jotka olivat yhä hereillä. He istuivat äänettöminä nuotion äärellä, joivat maustettuja juomiaan, ja tuijottivat tulta. Seutor oli kaatanut juomansa sekaan hieman rommia lämmittämään mieltä ja sydäntä. Molemmat olivat syvissä omissa mietteissään, kumpikin oli niin huolissaan, ettei saanut unta. Kuu paistoi kirkkaalta taivaalta, tähdet loistivat taivaalla kauniina, ja ilma oli raikkaan viileä.      

Seutor ei yleensä ollut romanttinen mies, ei lainkaan. Hänen päämääränsä, ainoa elämäntehtävänsä oli saattaa Neff valtaan, ja pitää huolta kapinallisistaan. Mutta tänä yönä Seutor mietti, mitä menettäisi, jos uhraisi koko elämänsä vain kapinalle. Mitä jos kaikki menisikin pieleen, ja hän olisi taistellut koko elämänsä turhaan? Mitä jos hän heittäisi elämänsä hukkaan ajatellessaan vain sotaa, jota he ehkä eivät voisikaan voittaa? Voisiko hän olla onnellinen nykyisessä asemassaan? Voisiko hän palata isäntiensä luo, ja rakentaa pienen mökin, perustaa perheen ja jatkaa perheensä ammattia palvellen isäntiään? Ei. Hän halusi enemmän. Hän halusi kapinallisille, sekä tuleville mahdollisille lapsilleen enemmän, kuin ainaisen palvelijan, pokkuroijan roolin.

Seutor vilkaisi salaa Sarahia. Nainen oli kaunis. Sarah kuvitteli olevansa vaatimaton sisarensa rinnalla, mutta toisaalta, kuka tahansa nainen kalpeni Neffin vierellä. Neff oli syntynyt valtiattareksi, ja hänen kauneutensa oli sen laatuista, josta useamman miehen oli turha edes haaveilla. Eikä Seutor yleensä kiinnittänyt juuri huomiota naiskauneuteen. Hän oli tehtäväänsä keskittynyt mies, ja hän tiesi, että nainen saattoi viedä miehen sydämen niin, että tämä ei enää ollut oikea sotilas. Seutor oli nähnyt sen monta kertaa. Miehistä tuli arkoja sen jälkeen, kun he rakastuivat ja perustivat perheen. He pelkäsivät kuolemaa liikaa, ja se teki heistä heikkoja. Kaikesta vastustuksesta huolimatta Seutor kuitenkin näki juuri Sarahin kauneuden. Sarah oli kaunis viehättävällä, vaatimattomalla tavalla. Nainen oli yleensä hiljainen, mutta tarpeen tullen hän oli graniittia. Sarah oli vahva naisellisella, viehättävällä tavalla. Hän oli…

Seutor kiroili ajatuksiaan, nousi äkisti, ja käveli pitkälle metsään. Hän avasi housunsa, ja virtsasi autuaasti. Vedettyään housunsa takaisin jalkaan, hän läimäytti nyrkillään puuta. Kipu sai hänet järkiinsä. Hän oli mies jolla oli tehtävä, eikä mikään romanttisia ajatuksia elättelevä teinipoika. Miten hän saattoi edes ajatella naista tällaisella hetkellä, kun koko kapina oli taas vaarassa vesittyä Neffin katoamisen vuoksi?

Päättäväisesti Seutor käveli takaisin nuotiolle. Sarah istui yhä samassa asennossa, kun Seutorin lähtiessä. Nainen ei ollut edes huomannut hänen lähteneen.

–        Haluatko mennä nukkumaan? Voin jatkaa vartiovuoroa, Seutor sanoi istahtaessaan naisen viereen. Naiset hiukset tuoksuivat miedosti havupuilta. Seutor veti tahtomattaan naisen tuoksua sisäänsä, ja sulki hetkeksi silmänsä.

–        En voi nukkua. En voi ajatella mitään muuta, kuin sitä, että Neff on taas kadoksissa. En tiedä mitä teen, jos hänelle sattuu jotakin, Sarah sanoi puristaen huuliaan tiukasti yhteen, kuin estääkseen itseänsä itkemästä

Seutor ei kestänyt itkeviä naisia, hän tunsi itsensä kömpelöksi, osaamattomaksi, ja töksäytti aina jotakin sopimatonta, joten hän muutti nopeasti puheenaihetta, ennen kuin Sarahin kyyneleet pääsisivät valloilleen ja hänen täytyisi yrittää lohduttaa naista.

–        Kuule, jonkun täytyy vartioida leiriä, ja jos et pysty nukkumaan, niin minä nukun muutaman tunnin. Herätä minut, kun haluat mennä nukkumaan.

–        Selvä, Sarah sanoi poissaolevana ja hörppäsi mukistaan, joka oli jo tyhjä. Nainen ei edes huomannut, että juoma oli loppu.

Seutor vilkaisi naista avuttomana, kohautti sitten harteitaan, ja meni makuulle.

   Kun hän heräsi aamulla, toiset olivat jo heränneet, ja olivat nuotiolla syömässä aamupalaa. Sarah istui väsyneen näköisenä muiden seurassa, ja Seutor tunsi piston sydämessään. Nainen oli hoitanut koko yön vartiovuoron yksin. Millaisia miehiä tässä leirissä oikein oli? Millainen mies hän itse oikein oli?  Seutor otti hänelle tarjotun teekupin, ja sekoitti joukkoon hieman rommia. Aamu oli kylmä, joten lämmike ei ollut yhtään pahasta.

–        Näin unta että sain Emilyn ja Bertan takasin. Bertta oli kasvanu kovasti. Jos se on elossa, se varmaan kävelee jo, enkä mä saanu nähdä sen ensimmäisiä askeleita, Pork sanoi hiljaa.

Kukaan ei sanonut hetkeen mitään.

–        Jos Neff lupasi, että hän pelastaa heidät, hän tekee sen, jos se vain on mahdollista, Sarah sanoi vihdoin myötätuntoa äänessään.

Kaikki tiesivät, miten kova paikka Porkille perheen menettäminen oli ollut.  Vaikka sitä se oli heille kaikille. Kaikki heistä olivat menettäneet jonkun rakkaansa. Toiset vain kestivät menetyksen paremmin kuin toiset.

–        En epäile, etteikö Neff haluaisi auttaa. Pelkään vaan että Valtias löytää sen ennen meitä. Ja niin kuin sä Seutor sanoit, jos niin käy nyt, ennen kun Neff on siihen valmis, se on meidän kaikkien toivon loppu. Taas kerran. Ja mä en tiedä kestänkö mä sitä enää, Pork sanoi.

–        Meillä ei ole muuta mahdollisuutta kun jatkaa etsimistä. Märiseminen ja pelkääminen etukäteen ei auta yhtään mitään. Joten tunkekaahan aamupalat nassuun ja puhukaa vähän vähemmän, niin pääsemme nopeammin matkaan, Seutor käski.

Huolimatta omista sanoistaan, hän pelkäsi ihan yhtä paljon kuin muutkin.  Mutta hänen oli oltava vahva. Jonkun heistä oli oltava.

 --------------

Luku 8.
Neffiandra

 

Tuijotin kauhistuneena hyökkäysasentoon asettunutta valtavaa sutta, kun yllättäen jokin sai suden kääntämään katseensa minusta pois, ja muuttamaan mielensä hyökkäyksen suhteen. Se pakeni illuusiometsään häntä koipien välissä.

   Olin juuri saanut sydämeni jyskytyksen tasattua, kun kuulin lähestyvän sotilasjoukon ääniä.  Ilmeisesti susi oli säikähtänyt juuri heitä, sillä eläin oli kuullut heidän lähestymisensä aiemmin kuin minä. En vielä nähnyt ketään, joten ehtisin mahdollisesti vielä pakoon. Katselin ympärilleni pikaisesti miettien mihin suuntaan pakenisin, mutta silloin lehtimetsän reunaan ilmestyi jo ensimmäinen kultaviittainen sotilas, joka ilmeisesti liikkui hieman tovereitaan edellä.

–        Hei! sotilas huudahti, kun otin jalat alleni ja yritin paeta vastakkaiseen suuntaan.

Samassa metsästä ratsasti suuri joukko kultaviittaisia, ja kaikki heistä olivat kohdistaneet katseensa minuun ratsastaessaan minut helposti kiinni, ja ympäröidessään minut ratsuillaan. Yksi heistä ratsasti lähemmäs kuin muut ja tarkasteli minua arvioivasti. Miehen katse oli röyhkeä, hän tiiraili häpeämättömästi vartaloani ylhäältä alas ja hymyili julmasti. Hän laskeutui ratsailta, ja käveli laiskasti luokseni. Miehellä oli lyhyet, vaaleat hiukset, ja vaaleansiniset, terästä hohkaavat silmät. Miehestä näki, että hän oli tottunut tekemään julmuuksia. Peräännyin hieman.

–        Mitä noin kaunis nainen tekee yksinään täällä keskellä metsää? mies kysäisi. Tapa kysyä oli kuitenkin sellainen, että tiesin, ettei hän oikeastaan odottanut vastausta. Hän vain leikki minulla viivytellen, kuin saalistaja leikkii saaliinsa kanssa itseään viihdyttääkseen.

Sitten, odottamatta vastaustani, mies äkkiä hymyili vinosti, harppasi eteeni ja painoi minut vasten lähintä puuta, työntäen suuret kouransa sumeilematta tunikani alle.

–        Darell, lopeta tuo heti! kuulin jonkun sotilaista huutavan.

–        Älä viitsi, Brice. En ole saanut naista moneen viikkoon. Nainen osui tielle kuin tilauksesta, ja millainen nainen! Vain hullu mies ei käyttäisi tilaisuutta hyväkseen tämän kanssa, mies vastasi ja virnisti rasvaisesti, kääntyen jälleen puoleeni, ja puristaen nänniäni kipeästi. – Mitäs sanot kulta, otetaanko vähän laatuaikaa yhdessä? Darelliksi kutsuttu kysyi tuijottaen minua ylimielisesti.

Tunsin kuinka sisältäni nousi jokin voima, jota en tunnistanut, ja tuo voima oli juuri pääsemässä ulos vahingoittaakseen tuota miestä peruuttamattomasti, kun uusi huuto katkaisi sekä miehen toimet, että minun kerääntyvien voimieni valloille pääsemisen.

–        Darell!  Oletko hullu! Etkö ymmärrä ketä oikein yrität käpälöidä? Tuo nainen on Tulifien suvun Neffiandra! Tiedätkö mitä sinulle tapahtuu jos Valtias kuulee mitä teit? Tai mitä tuo nainen voi tehdä sinulle? Ihme että olet vielä siinä ja hengität!

Darelliksi kutsuttu mies katsoi minua epäuskoisena, kiroili sitten, ja perääntyi hyvässä järjestyksessä hevosensa luo heilauttaen itsensä hevosen selkään.  Sitten hän palasi äkisti muiden miesten rinnalle, jolloin kaikki kaksikymmentä sotilasta vetäisivät miekan yhtä aikaa vyöltään ja katselivat minua varuillaan.

–        Curt, Declan, hakekaa Valtias välittömästi! Brice komensi, ja kaksi miestä karautti matkaan kuin itse paholainen olisi ollut heidän kannoillaan.

Sotilaat tuijottivat minua, uskaltamatta lähestyä vähääkään. He pitivät miekkansa ojossa minua kohti, ja näin heidän tarkkaavaisista katseistaan, että he olivat varuillaan siitä, mitä saattaisin tehdä.  He olivat ylhäissyntyisiä, joten heillä täytyi olla myös oma voimansa, ja vaikka heitä oli lukumääräisesti paljon, he silti näyttivät kunnioittavan minun voimaani. Tai sitä voimaa, jonka he luulivat minussa yhä olevan. Sen huomaaminen sai oman pelkoni kaikkoamaan ja aloin miettiä miten voisin hyödyntää heidän aistittavissa olevaa pelkoaan voimiani kohtaan. Aloin kävellä hitaasti miehiä kohti ja virnistin rohkeasti.

–        Päästäkää minut, tai hukutan teistä jokaisen, sanoin tiukasti.

Otin riskin. Kokeilin, päästäisivätkö he minut karkuun jos uhkaisin heidän henkeään. Miehet eivät kuitenkaan perääntyneet, eivätkä laskeneet aseitaan, eivät myöskään vastanneet minulle mitään. Joten mitä ikinä he minussa pelkäsivät, he pelkäsivät valtiastaan enemmän.

Ennen kuin ehdin kokeilla uutta taktiikkaa, kuulin kavioiden kopsetta ja hevosen korskuntaa sotilasjoukon takaa. Sotilasjoukko halkesi kahtia ja jakautui kuin kunniakujaksi paikalle ratsastavalle miehelle. Arvasin heti pukeutumisen ja valtaa huokuvan olemuksen perusteella miehen Markiksi.  Kun hän laskeutui ratsailta, kaikki hänen sotilaansa kumarsivat kunnioittavasti. Minä sen sijaan pysyin pystyssä, ja tarkastelin häntä hieman tarkemmin. Mies oli pitkä, lihaksikas ja vaarallisen näköinen mustassa sotapäällikön asussaan, jonka kultaiset kaulukset hohtivat ilta-auringossa. Miehellä oli mustat hiukset, tummat, paksut kulmakarvat, sekä sänkinen musta parta. Mies oli kaikesta vaarallisuudestaan huolimatta suorastaan syntisen komea. Nostin katseeni hänen silmiinsä, ja henkäisin. Mustat reunat korostivat iiristen ympärillä palavia, keltaruskeita silmiä. Hänen silmänsä näyttivät eläviltä liekeiltä. Tunsin äkkiä kuin hänen katseensa olisi polttanut minua. Unohdin siinä hetkessä kaiken bluffaamisen, laskin katseeni maahan, enkä uskaltanut enää katsoa mieheen. Hänestä huokuva valta ja vaara tuntui väreilynä ilmassa. Jopa hevoset seisoivat luonnottoman hiljaa ja paikallaan, kun tuo mies oli paikalla.

–        Viimeinkin pakomatkasi päättyy, Neffiandra, miehen ääni kuulosti sopimattoman pehmeältä noin kovan ulkokuoren omistajalle, joten nostin katseeni yllättyneenä uudestaan mieheen. 

–        Älä katso Valtiasta silmiin ilman lupaa! lähelläni seisova, lyhyenläntä vaalea sotilas komensi ja tyrkkäsi minua miekkansa kärjellä selkään uhkarohkeasti, äskeinen pelko oli poissa, hän kai uskoi Valtiaansa voivan suojella häntä.

Käännyin katsomaan sotilasta vihoissani ja kohotin käteni läimäyttääkseni häntä. Miehen katseeseen syttyi paniikki, ja hän pudotti miekkansa.  Mies peruutti hädissään, sotkeutui jalkoihinsa, kaatui rähmälleen. - Ja katosi.

–        Urheita sotilaita sinulla, Valtias, totesin lakonisesti.

Tosiasiassa olin kuitenkin itse järkyttynyt. En tajunnut mitä oli tapahtunut. Mitä olin tehnyt. Mark ei hetkeen vastannut mitään, katsoi vain minuun hymyttömästi, silmissä ankara katse. Oli aivan hiljaista. Vain tuuli suhisi puissa, ja tunsin kuinka kaikki huomio keskittyi minuun.

–        Tiedätkö mikä rangaistus seuraa siitä, mitä juuri teit? Mark kysyi ankarasti.  

En vastannut hänelle mitään. Mitä olisin voinut vastata, enhän edes tiennyt mitä olin tehnyt. Kohautin siis vain olkiani.

–        Oletko kadottanut puhekykysi käytöstapojen lisäksi kuolevaisten maassa? Polvistu Valtiaasi edessä, Mark sitten sanoi pahaenteisen hiljaisella äänellä.  

Mark seisoi nyt edessäni, ja katsoi minua. Hän oli minua päätä pidempi, ja peräännyin vain siksi, etten halunnut katsoa häntä ylöspäin.  Hän naurahti pehmeästi astahtaessaan uudestaan lähemmäs, ja yhtäkkiä muistin hänet. Muistin hänet joka solullani, vaikka en muistanut mitään muuta entisestä itsestäni. Hän ympäröi minut kuin pehmeään pilveen, tunsin hänet joka puolella.

Ilmassa väreili odotus. Kaikki odottivat mitä tekisin. Tiesin, että en ollut koskaan aiemmin polvistunut hänen edessään. Seutor oli kertonut sen minulle, ja halusin säilyttää asiantilan juuri sellaisena. Markin käsky oli kuitenkin ollut niin ehdoton, että jossakin sisimmässäni tiesin, että hän ei perääntyisi. Ei nyt, kun olin jollakin tapaa tappanut yhden hänen sotilaistaan.  Kohotin kuitenkin katseeni uhmakkaasti häneen ja suoristin hartiani. Seisoin hänen edessään ryhdikkäästi, aikomatta antaa tuumaakaan periksi. Myöskään hän ei aikonut antaa periksi vaatimuksestaan. Se tuli selväksi, kun hänen tulta täynnä oleva, määräävä katseensa kohtasi omani, ja hän veti miekkansa esiin työntäen sen kärjen leukani alle, niin, että terä hipoi kurkkuani. Kun hän nyt toisti käskynsä, ääni uhkaavan matalana, pidin parhaana totella. Ymmärsin tuskallisen selvästi, että Mark voisi hyvinkin lähettää minut takaisin kuolevaisten maahan, enkä halunnut ottaa sitä riskiä. Mark veti miekkansa pois, kun polvistuin.  Kuulin ympäriltäni kohahduksen.

–        Neffiandra polvistui! Hän todella polvistui Valtiaan eteen! kuulin jonkun huudahtavan.

Samalla alkoivat äänekkäät voitonhuudot. 

–        Me olemme voittaneet! Kapinalliset on viimein alistettu, kauan eläköön Valtias! sotilaat huusivat.

Hetki oli minulle nöyryyttävä. Etenkin kun tiesin, miten paljon kapinalliset luottivat minuun, ja että Markin sotilaat olivat aiemmin nähneet minusta vahvemman version. Ja nyt he näkivät minussa voitetun kapinallisjohtajan, joka oli polvillaan heidän valtiaansa edessä. Se sapetti minua niin, että tunsin taas sisälläni kuohuvan voiman, joka halusi päästä ulos, mutta joka ei löytänyt oikeaa reittiä.

–        Voit nousta, Mark sanoi sitten. Hänen äänensävynsä oli jälleen muuttunut pehmeämmäksi.

Nousin ja pidin katseeni maassa. Hänen ei tarvinnut nähdä silmissäni leiskuvaa vihaa. Vielä.   

–        Missä kapinallisesi ovat? Kerro heidän olinpaikkansa, niin saatan lieventää rangaistustasi petoksesi osalta, Mark sanoi

Tuijotin itsepäisesti maahan vastaamatta hänelle.

–        Kerro minulle, Neffiandra. Minun ei tarvinne muistuttaa sinua siitä, että rikoslistasi on pitkä, joten vaikeneminen on ylellisyyttä, johon sinulla ei ole varaa, Mark sanoi jo vähän kärsimättömästi, käskevämmin.

Nostin katseeni häneen. Hymyilin haastavasti, ja pyöritin päätäni kieltäytymisen merkiksi. Hänen silmissään välähti, oli kuin liekit olisivat syttyneet noihin silmiin. Tunsin ilmassa hänen raivonsa. Hän astahti lähemmäs minua, kohotti suurella kädellään katseeni nyt mustina palaviin silmiinsä, ja hänen kosketuksensa sai hetkeksi päättäväisyyteni horjumaan. Liekki syttyi vatsanpohjaani hänen katsoessaan ja koskiessaan minuun ja vartaloni muisti jotakin hänestä, mitä mieleni ei muistanut.

–        Kerro mitä tiedät kapinallisten olinpaikasta, tämä on Valtiaasi käsky! Mark sitten jyrähti auktoriteetilla, joka olisi saanut kivetkin puhumaan. Paitsi etten minä ollut kivi, enkä noin vain komenneltavissa. 

–        Minä en kerro sinulle yhtään mitään, vaikka seisoisimme tässä koko päivän, sanoin äkkiä tyynesti. Oli kuin viileä, raikas jokivesi olisi yllättäen tulvahtanut sisälleni sammuttamaan Markin sytyttämän liekin.

–        Et kerro? Mark ärähti.

–        Kuulit oikein. En kerro sinulle missä kapinalliset ovat. Saat mieluummin vaikka lähettää minut takaisin kuolevaisten maahan, ennen kuin paljastan kapinallisteni olinpaikan sinulle, tokaisin ja katsoin häntä nyt suoraan silmiin uhmaavasti.

Yllättäen mies hymyili huvittuneena irrottaen otteensa minusta, ja sekoitti teollaan pasmani täysin.

–        No, se olisikin ollut liian helppoa. Olet entisesi. Olkoon sitten niin, hän totesi, ja mietin hämmentyneenä, että hän kuulosti jollain lailla tyytyväiseltä. Mutta miksi ihmeessä hän olisi tyytyväinen siihen, että vastustin häntä hänen sotilaidensa edessä ja horjutin siten hänen auktoriteettiaan? Hänen käytöksessään ei näyttänyt olevan järkeä.

–        Mitä tarkoitatte Valtias? Nainen vastusti käskyänne avoimesti! Miksette pakota häntä kertomaan totuutta?  Ja sen jälkeen kun hän olisi kertonut totuuden, hänet tulisi lähettää niskuroinnista heti takaisin kuolevaisten maahan! Darell huudahti, kuulostaen täysin pöyristyneeltä Markin muuttuneesta asenteesta.  Mies ei yllättyneisyydeltään tajunnut pitää suutaan kiinni, ja tuli arvostelleeksi valtiaansa toimintaa avoimesti. Darell ei vaikuttanut erityisen älykkäältä.

–        Kyseenalaistatko sinä Valtiaasi toiminnan, sotilas? Mark kysyi uhkaavalla äänellä kääntyen miestä kohti äkisti kuin valtava myrskypilvi. Darell tuntui kutistuvan muutaman sentin, ja hänen niskansa painui kyyryyn, silmät täyttyivät äkisti pelosta.

–        En, Valtiaani. Pyydän anteeksi.

–        Ja minä käsken sinua miettimään seuraavan kerran kaksi kertaa, ennen kuin kyseenalaistat päätöksiäni uudestaan. Sinun tehtäväsi on tehdä mitä käsketään, eikä neuvoa minua, tai puuttua päätöksiini, Mark sanoi pahaenteisellä äänellä.

–        Niin tietenkin. Olin todella typerä, olen pahoillani! Jos tahdotte, menen itse kuolevaisten maahan, Darell sanoi nöyrästi ja kumartui Markin eteen pää alhaalla ja kämmenet ylöspäin kohotettuina osoittaen näin alistumistaan ja kunnioitustaan Markin edessä.

Hymyilin mielessäni salaa tapahtumien saamalle käänteelle. Tuo mies olisi raiskannut minut, jos en olisi ollut minä, vaan joku alhaissyntyinen nainen jonka hän sattumalta tapasi metsässä. Niinpä oli erityisen miellyttävää nähdä tuon sontakasan matelevan maassa kuin käärme, joka hän olikin.

–        Nouse ylös senkin urvelo! Köytä Neffiandra, hän ratsastaa kanssani leiriin.

Darell totteli viipymättä, haki köydenpätkän hevosen satulalaukusta, ja köytti käteni lujasti selkäni taakse. Sen jälkeen minut heivattiin hevosen selkään kuin perunasäkki, ja Mark heilautti itsensä taakseni.

Päästyämme leiriin Mark kiskaisi minut alas yhtä rajusti kuin minut oli hevosen selkään nostettukin. Tarkastelin leiriä sen hetken, kun sain niin tehdä. Leirin elämä ei ollut juurikaan keskeytynyt saapuessamme, ilmeisesti sotilaat ja palvelijat olivat tottuneet siihen, että vankeja tuotiin leiriin säännöllisesti, sillä minua ei saapuessani juurikaan edes vilkaistu. Naruilla telttojen välissä roikkui kuivumassa pyykkejä, ja nuotioilla istuvat naiset paistoivat kalaa. Kalan tuoksu sai veden herahtamaan kielelleni, sillä siitä oli pitkä aika, kun olin viimeksi syönyt kunnolla. Kun vielä seisoin siinä ja katselin leiriä, uutinen vangitsemisestani alkoi levitä leirissä kulovalkean tavoin. Pian ympärilleni alkoi kerääntyä ihmisiä, jotka hurrasivat valtiaalleen.

–        Neffiandra on nyt vangittu. Pian myös löydämme hänen kapinallisensa, ja valtakuntaan saadaan jälleen rauha, Mark totesi ihmisjoukolle, joka yltyi voimakkaisiin suosionosoituksiin.

–        Viekää hänet vankitelttaan, Mark sitten käski sotilaitaan.  – Hänelle ei saa antaa ruokaa eikä juomaa ennen kuin minä niin määrään, Mark tokaisi ja katsoi minua silmät täynnä tulenlieskoja.

Sen jälkeen minut työnnettiin tylysti telttaan, ja jätettiin sinne yksin. Teltassa oli pimeää, päivänvalo ei päässyt telttakankaan läpi. Hiekkainen maa tuntui kylmältä ja kovalta, kun istahdin hetkeksi miettimään tilannettani.  Tilanteeni ei ollut hyvä, se oli ainoa asia, mikä oli tällä hetkellä varmaa. Jos en pääsisi pakenemaan, olisi kuitenkin selvää, että ennemmin tai myöhemmin vankeuteni johtaisi kapinallisten kiinni jäämiseen, tavalla tai toisella. Sarah pakottaisi Seutorin ja muut etsimään minua, ja he jäisivät kiinni. Ajatus sisarestani ja Seutorista Markin vankina sai minut epätoivon valtaan. Siksi yritin vapauttaa itseni köysistä riuhtomalla köysiä. Käteni hiertyivät köysistä ja tunsin, että ranteeni olisivat pian verillä. Vihani Markia kohtaan antoi minulle kuitenkin omituista voimaa. Tunsin, miten sisältäni nousi yllättäen veden notkeus, ja huomasin valuvani ulos köysistä. Kun ymmärsin käsieni muuttuneen hetkellisesti vedeksi, huudahdin kauhistuneena.  Huutoni havahdutti kuitenkin vartijat, jotka olivat samassa hetkessä teltassa ja painoivat minut kasvot edellä hiekkaiseen, kovaan maahan. Kolme sotilasta piti minua aloillani, yhden sitoessa käsiäni selän taakse. Seuraavaksi he riuhtaisivat minut väkivaltaisesti ylös, ja sitoivat jalkani yhteen köysin. Sen jälkeen miehet poistuivat. Kukaan heistä ei puhunut minulle sanaakaan koko aikana. Seisoin teltan nurkassa vapisten pelosta, sidottuna aloilleni, enkä uskaltanut kokeilla äskeistä uudestaan. Se oli ollut pelottavaa, pahempaa kuin vankina oleminen.  Katsoin käsiäni ja värähdin.

Pian alkoi tulla kylmä. Minulla oli päälläni vain mukaani saamani tunika, joka oli jo reissussa hieman ratkeillut saumoistaan, ja illat olivat kylmiä ilman nuotiota lämmittämässä. Juuri kun aloin täristä kylmästä, Mark astui telttaan. 

Teltan oven raosta kajastui nuotion valo, ja näin hänen ääriviivansa vasten valoa. Vaikka en olisi nähnytkään, olisin vaistonnut hänen läsnäolonsa silti. Kun hän astui teltan ovesta sisään, valon kajastus katosi, ja tuli täysin pimeää. Samalla hetkellä kuitenkin hänen ääriviivansa alkoivat hohtaa. Kun hän lähestyi minua, tunsin kuinka lämpö lisääntyi askel askeleelta. 

–        Kuulin, että yritit paeta, Mark sanoi pehmeällä äänellä, kun oli aivan edessäni.

Hänestä hohti suloista lämpöä, joka sulatti kylmettyneet jäseneni, ja helpotti kipua, jonka sotilaiden kovakouraiset otteet olivat vartalooni jättäneet. Tuntui kuin saamani mustelmat olisivat lakanneet särkemästä, ja lämpö täyttäisi minut päästä varpaisiin.

–        Sotilaasi voisivat olla vähemmän kovakouraisia. Kohtelette minua kuin pahimmatkin barbaarit, tokaisin.

–        Kohtelen sinua juuri siten, kun olet itse valinnut. Ottaen huomioon sen, että tämä on ensimmäinen kerta kun näen sinut sen jälkeen kun petit minut, kohtelen sinua erittäin hyvin. Voisin kohdella sinua paljon, paljon ankarammin. En ole rangaissut sinua – vielä –  ansaitsemallasi tavalla petturuudestasi, ja se herättää kysymyksiä leirissä.

–        Et ole rangaissut minua? Mitä tämä sitten on? kysyin ja osoitin syyttävästi kahleitani, ja saamiani mustelmia.

–        Tiedätkö edes, mikä on Ylhäisten kirjan määräämä rangaistus ylhäiselle valan rikkomisesta ja petturuudesta? Eikä rikoslistasi edes jää siihen. Olet kertonut alhaissyntyisille kapinallisille sellaisia Ylhäisten kirjan salaisuuksia, joita ei ole missään tapauksessa lupa paljastaa. Kaiken kruunuksi tapoit Valtiaan joukoissa palvelevan sotilaan. Minkälaisen rangaistuksen luulet lain mukaan saavasi? Mark kysyi pehmeästi.

–        En tiedä, enkä edes välitä, sanoin.

–        Huomaan sen. Rangaistus ei ole vangitseminen ja muutama mustelma, vaan kuolemanrangaistus, Neffiandra. Enkä tee poikkeuksia lakien noudattamisessa, en edes sinun kohdallasi.

Hätkähdin niin, että Mark huomasi reaktioni.

–        Sainko vihdoin huomiosi? Mainiota. Toivon, että ymmärrät mistä kaikesta luovuit pettäessäsi minut. Olit ylhäissyntyinen, arvostettu nainen, tuleva valtiatar. Olisit saanut minulta kaiken mitä ikinä saatoit haluta, sinulla oli jo valmiiksi paljon, ja olisit saanut vielä enemmän. Tehdessäsi päätöksesi, sinä tunsit ylhäisten lain. Tiesit riskin, tiesit rangaistuksen, jos koskaan jäisit minulle kiinni. Ja kiinni jääminen oli ennen pitkää väistämätöntä. Niinpä minua kiinnostaa, kovasti kiinnostaa kuulla, mikä saattoi olla niin painava syy, että petit minut ja otit riskin omasta kuolemastasi?

–        Turhaan kyselet. Minä en muista motiivejani. Tiedän kyllä varsin hyvin nykyiset motiivini taistella sinua vastaan.

–        Vai niin, Mark sanoi kuivasti. – Toivottavasti sitten tiedostat myös nykyisen asemasi, jonka olet itse valinnut. Sillä ennen petostasi, Neffiandra, minä olin sinulle turvasatama, tuleva puolisosi, joka oli valmis tuomaan koko maailman jalkojesi juureen. Nyt minä olen sinun Valtiaasi, oikeudenjakajasi, ja hallitsijasi.   

Yllättäen hän kosketti minua olkapäähän, ja kosketus poltti. Kirjaimellisesti.  Iholleni paloi pieni kivulias palovamma, ja henkäisin yllättyneenä kivusta. 

–        Miksi satutat minua?

–        Sinua pitää rangaista niin monesta asiasta, Neffiandra. Pääset vähällä, jos selviät kaikesta muutamalla palovammalla. Lähetit mieheni kuolevaisten maahan. Kukaan ei tapa Valtiaan sotilasta ilman rangaistusta. Miksi teit niin? Mitä kuvittelit sillä saavuttavasi? hän kysyi, yhtäkkiä terävällä äänellä.

–        Minne…, aloitin, kunnes sisältäni kohosi vaimea varoitus. En saisi antaa Markin tietää, että en ollut tietoinen omista voimistani.

Sillä totuus oli, että olin lähettänyt sotilaan kuolevaisten maahan, ilman omaa tahtoani. En hallinnut voimiani, ja se oli pelottavaa.

–        Sotilaasi ovat moukkia! sanoin kääntääkseni hänen huomionsa muualle. – He pakottavat synnyttävän naisen ratsastamaan hevosella, ja lisäksi vielä raiskaisivat yksinäisen naisen sumeilematta.

–        Mitä tarkoitat? Mark kysyi äkkiä terävästi ja puristi olkavarttani kipeästi.

–        Tarkoitan juuri sitä mitä sanoin. Eräs nainen oli synnyttämässä lastaan, kun sotilaasi pakotti hänet ratsaille tuodakseen hänet luoksesi. Ettekö yhtään välitä siitä, että viaton vauva saattoi kuolla? Ja Darell. Hän olisi raiskannut minut jos muut sotilaasi eivät olisi kieltäneet, eikä olisi käynyt ilmi kuka olen. 

Mark oli hiljaa. Olisin halunnut nähdä hänen ilmeensä nyt.

–        Taidan tietää ketä tarkoitat, ja vauva ikävä kyllä tosiaan kuoli. Nainen jäi henkiin leirin kätilön ammattitaidon vuoksi, mutta nainen on pahasti loukkaantunut. Määräyksen antanut sotilaani sai tapauksesta jo rangaistuksensa, ja muistutin muitakin vankien kohtelusta. En hyväksynyt sotilaani toimintaa tuossa tilanteessa, Neffiandra. Ja jos puhut totta raiskausyrityksestä sinua kohtaan… Tulen kyllä selvittämään senkin asian, Mark sanoi. 

Yllätyin hänen sanoistaan, sillä ne eivät sopineet kuvaan, jonka olin saanut hänestä.

–        Minkä rangaistuksen miehesi sitten sai viattoman vauvan tappamisesta? Toruitko häntä vähän epäsopivasta käytöksestä? kysyin hieman ivallisesti.

–        Elämä elämästä, Neffiandra, Mark sanoi matalasti, ja sai minut hetkeksi hiljaiseksi.

–        Tarkoitatko, että alhaissyntyisen kuolema kostettaisiin ylhäissyntyisen kuolemalla? kysyin epäuskoisena.

–        Elämä on samanarvoinen ylhäisellä ja alhaisella, vaikka asema elämässä olisikin erilainen, Mark vastasi.

En totisesti ollut odottanut Markilta tällaista vastausta, joten menin hieman hämilleni.

–        Aiotko rangaista Darellia hänen teostaan? kysyin sitten vähän ajan kuluttua.

–        Selvitämme asian huomenna. Minun on vaikea uskoa että yksikään sotilaani käyttäytyisi sillä tavoin, eli jos valehtelet minulle, se olet sinä joka saat rangaistuksen, Mark sanoi matalalla äänellä.

–        Väitätkö minua valehtelijaksi? Niin tyypillistä! huudahdin loukkaantuneena.

–        Minä en väitä mitään. Luottamukseni sinua ja sanojasi kohtaan on sattuneesta syystä kuitenkin saanut sen verran suuren kolhun, että en voi tuomita ketään pelkästään petturin sanojen perusteella. Tuomitsen vasta sitten kun tiedän totuuden. Syytöksesi on kuitenkin raskas, enkä suhtaudu siihen kevyesti, Mark sanoi.

–        Minä puhun totta. Ja vannon, että jos joskus saan tilaisuuden, minä tapan Darellin omin pikku kätösin. Ja sen jälkeen tapan sinut, sanoin.

–        Uhkailetko sinä minua? hän kysyi äkkiä matalasti.

–        En pidä siitä että vangitsit minut ja nöyryytit minua sotilaidesi edessä. Aion vielä kostaa sen, että veit minulta arvokkuuteni. Aion kostaa myös kapinallisteni kokemat nöyryytykset, ja kaiken sen tuskan josta olet vastuussa.

–        Voi kultaseni, Mark naurahti huvittuneena. – Luovuit oikeudestasi ylpeyteen ja arvokkuuteen mennessäsi alhaissyntyisten kapinallisten puolelle. Sinulla ei ole oikeutta kostoon, eikä sinulla ole oikeutta ylpeyteen.  Laki ja tuomiovalta ovat minun. Tällä hetkellä, tekojesi vuoksi, asemasi edessäni on sama kuin alhaissyntyisen. Mutta haasteesi on kyllä mielenkiintoinen. Haluatko kenties kokeilla voimiasi minua vastaan jo nyt? hän kysyi pehmeällä, hyväilevällä äänellä. Äänellä, joka kertoi täsmälleen tietävänsä sen, että minulla ei ollut enää niitä voimia, joilla aiemmin olisin voinut haastaa hänet.

Äkkiä hän nykäisi köysistäni, ja painoi minut teltan paalua vasten. Henkäisin hiljaa yllättyneenä hänen teostaan. 

–        Älä leikittele kanssani Neffiandra. Olet koetellut kärsivällisyyttäni jo riittävästi. Vaikket muistaisikaan mitään muuta, sisimmässäsi sinä tunnet minut, ja tiedät kenen kanssa olet tekemisissä. En ole mikään leijonanpentu, jonka kanssa voit leikkiä ja kuvitella selviäväsi ilman vammoja.  

Hänen vahva vartalonsa painui käskevästi omaani vasten, ja suljin hetkeksi silmäni kootakseni itseni.

–        Minä en ”leikittele” kanssasi. Haluan vain vapauteni, tokaisin.

–        Sinulla ei ole oikeutta vapauteesi Neffiandra. Sinut on vangittu monien rikostesi takia, ja tulet saamaan oikeudenmukaisen tuomion. Erityisen asemasi vuoksi saatan tehdä kohdallasi poikkeuksen kuolemanrangaistuksen osalta, vaikka normaalisti petturuus on rikos, jota en koskaan katso läpi sormien. Sinulla on tasan kaksi vaihtoehtoa. Tasan kaksi. Joko kärsit lakimme mukaisen rangaistuksesi valasi pettämisestä…

Sydämeni jysähti vatsanpohjaan asti, ja nousi sitten kurkkuun ahdistavaksi pelon palloksi. Aikoiko hän todella tappaa minut?

–        Mikä toinen vaihtoehtoni on? kysyin suu kuivana.

–        Sinä pidät valasi ja menet naimisiin kanssani. Sinä luovutat kapinallisesi minulle, ja annat minun pyyhkiä heidän muististaan tiedot, jotka olet heille vastoin lakia ja sääntöjä antanut. Silloin saat takaisin osan oikeuksistasi, osan entisestä asemastasi. Mieti toki rauhassa aamuun saakka. Aamulla on oikeudenkäynti Darellia vastaan, syytöksesi vuoksi. Sen jälkeen minä tulen kysymään vastauksesi. Ja sen jälkeen, mikäli vastauksesi on väärä, pidämme sinun oikeudenkäyntisi, Mark sanoi uhkaavasti

–        Minä en luovuta kapinallisia sinun käsiisi! sanoin.

–        Laita kätesi tolpan ympärille, hän käski, vastaamatta mitään sanoihini.

Kun en tehnyt elettäkään totellakseni, hän kiskaisi käteni tolpan ympäri, ja lukitsi käsiraudat käsiini. Saman hän teki jaloilleni, niin että jouduin istumaan erittäin epämukavassa asennossa kädet ja jalat tolppaan sidottuina.

–        Köydet eivät selvästikään riitä pidättelemään sinua, joten joudun laitamaan nämä yöksi, hän sanoi. Jostakin kummallisesta syystä hän kuulosti hieman pahoittelevalta.

Sitten hän kääntyi, ja lähti. Teltan ulkopuolelta kuulin kovaäänisen käskyn sotilaille tulla vartioimaan minua.

–        Yksikään teistä ei ummista silmiään tänä yönä. Jos hän yrittää jotakin, kutsutte minut välittömästi paikalle, onko ymmärretty? Mark ärjähti.

–        Kyllä Valtias, ymmärretty on, sotilaat vastasivat.

–        Ja jos hän pakenee, vastaatte siitä päällänne, Mark vielä jyrähti.

–        Ymmärrämme. Hän ei pakene.

Kuultuani tämän, epätoivo täytti sydämeni.

-------

haluatko lukea lisää?  Kirjan voi ostaa esim. täältä:

https://www.adlibris.com/fi/kirja/valtakivien-taru-9789523186361