Eliittisotilaat

Ajattelin julkaista tässä sivuillani 12 ensimmäistä lukua ensimmäisestä Eliittisotilaat kirjastani. Melkeinpä samat pätkät löytyy Google teoshaulla, mutta halusin tehdä kirjan alkuun tutustumisesta mahdollisimman helppoa julkaisemalla alun suoraan sivuillani. Prologi on jo varsinaisesta julkaistusta kirjasta korjailtu versio. Pahoittelen mahdollisia häiritseviä muotoiluvirheitä tekstissä.

Eliittisotilaiden toiseen osaan on nyt 400 sivua tekstiä valmiina, kirja on siis pääosin juoneltaan kasassa, mutta julkaisun uskon tapahtuvan vasta syksyn puolella, sillä muokkauksen kanssa on vielä paljon tehtävää.

ELIITTISOTILAAT - Osa 1. KUNINKAAN VALINTA  ---- 12 ENSIMMÄISTÄ LUKUA:

PROLOGI

 

A

ndreas oli lähtenyt vasta muutama päivä sitten, ja Marqarite kaipasi häntä jo nyt. He olivat piilotelleet tässä syrjäisessä mökissä nyt kaksi pitkää päivää, ja säikkyneet jokaista pientäkin rasahdusta, joka kuului mökin ulkopuolelta. Marqarite pelkäsi mennä ulos, pelkäsi jopa polttaa puita tulisijassa, koska joku voisi nähdä kiemurtelevan savun, joka puski ulos savupiipusta paljastaen, että mökki ei ollut asumaton. Mutta heidän oli tästä huolimatta pakko pitää tulta yllä, sillä muutoin he olisivat jäätyneet. Heidän pakopaikkansa sijaitsi vuorella, kaukana kaikista kylistä ja kaupungeista, joten riski siihen, että joku löytäisi heidät täältä sattumalta, oli pieni. Vaikka niin oli, he eivät erehtyneet olemaan liian itsevarmoja. Kun oli tekemisissä Berwiatin voimakkaimpien velhojen kanssa, ei voinut olla koskaan täysin turvassa. Etenkään nyt, kun Cina, hänen paras lapsuuden ystävänsä, ja voimakas velhotar, -  ei enää jaksanut pitää kilpeä yllä suojatakseen heitä. Oli ihme, että he ylipäätään olivat onnistuneet pakenemaan. Marqarite todella toivoi, että heidän onnensa kestäisi.

    Cina valitti ääneen, hänen vartalonsa tärisi uupumuksesta, ja siniset hiukset olivat kostuneet hiestä. Cinan violetit, normaalisti niin eläväiset silmät olivat nyt lähes ilmeettömät, ja hän vaikutti olevan jossakin aivan muualla. Marqarite katsoi ystäväänsä, ja kurtisti kevyesti kulmiaan. Tämä oli kestänyt jo aivan liian kauan. Jos jokin menisi pieleen, hän ei voisi tehdä juuri mitään täällä. Pahimmassa tapauksessa Marqarite voisi menettää ystävänsä, menettää samalla myös kaiken, jota he yrittivät niin kovasti suojella. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut itseään yhtä yksinäiseksi kuin nyt. 

    Marqarite pyyhki Cinan otsaa märällä liinalla helpottaakseen edes hieman tämän tuskaista oloa. Sitten hän käveli jälleen ikkunan luokse, ja raotti verhoja. Hän tiesi sen olevan hyödytöntä, sillä jos joku todella tulisi, heillä ei olisi mitään mahdollisuuksia. Mutta jos he vain selviäisivät vielä muutaman päivän, niin silloin tilanne olisi jo kokonaan toinen. Yö oli pimeä. Lumimyrsky oli vain pahentunut yön mittaan. Se oli toki heille tällä kertaa vain hyvä asia. Kukaan tuskin lähtisi tuohon myrskyyn, mistään syystä.

    ”Näkyykö siellä mitään?” Cina kysyi yllättäen, hiljaa.

Marqarite vilkaisi häntä lähes yllättyneenä, mutta ilahtuneena. Oli hyvä merkki, että Cina jaksoi huomioida ympäristönsä.

    ”Ei. Kaikki on aivan normaalisti. Siellä on todella kova lumimyrsky. Kukaan ei häiritse meitä ainakaan tänä yönä”, hän sanoi, koettaen kuulostaa vakuuttavalta.

    Marqarite laski verhon takaisin paikalleen, ja käveli tulisijan luokse, lisäsi puita, ja tarkisti samalla, joko vesi kiehui, ja että pyyhkeet ja kaikki tarvittava oli käden ulottuvilla. He tarvitsisivat puhdasta, lämmintä vettä, aivan pian.  Sitten hän käveli velhottaren vierelle, vastustaen kiusausta kävellä jälleen ikkunaan.

    ” Miten sinulla sujuu, Cina? ”, hän kysyi, lempeästi.

    ” Luulen, että alan olla valmis ”, Cina vastasi tukahtuneesti, hengitys pinnallisena ja tiheänä. Marqarite tarttui ystävänsä käteen, ja puristi sitä rauhoittavasti.

    ”Kaikki menee aivan hyvin. Tarkistan tilanteesi nyt, ja jos olet valmis, autan sinua selviämään tästä. Ok?”

   ”Hyvä on”, Cina vastasi, huokaisten.

   Marqarite huomasi, että Cina oli ollut oikeassa. Nyt oli aika.  

    ” Nyt voit ponnistaa, Cina”, hän sanoi.

 

Poika oli täydellinen. Kuin pieni, ihmisen muotoon valettu taideteos. Kaikki oli yhä kesken, ja Cinan kivut jatkuivat, mutta Cina oli halunnut pienokaisen syliinsä hetkeksi. 

    Juuri silloin kuistilta kuului hermostuttavaa kolina. Ulkona oli joku. Tai jokin. Tällä kertaa Marqaret melkein toivoi, että mikä ikinä ulkona olikaan, olisi karhu, tai mikä tahansa muu otus, kunhan ei ihminen. Mutta se toivo riistettiin samassa hetkessä, sillä ovi potkaistiin auki.  Marqarite säpsähti, ja kiirehti peittämään tuoreen äidin ja vauvan huovalla, suojatakseen heitä. Sitten hän viimein rohkaistui katsomaan ovelle. Kuten hän oli pelännytkin. Ovella seisoi sotilas. Eikä mikä tahansa sotilas, vaan tämä mies oli kuninkaan omista joukoista. Marqaret tiesi sen jo ensivilkaisusta lähtien. Mies oli pukeutunut kuninkaallisen armeijan väreihin. Kultaiset arvomerkit miehen rinnassa kertoivat, että hän ei ollut myöskään mikään rivisotilas. Pelkästään miehen uhkaava asento kertoi vaarasta. Siitä huolimatta Marqaret koetti näyttää siltä, kuin ei olisi lainkaan huolestunut. Ehkä mies oli vain eksynyt lumimyrskyyn, ja ja etsi nyt epätoivoisesti mitä tahansa suojaa.

    ”Hei. Voinko auttaa jotenkin? Todella kurja ilma eksyä lumimyrskyyn”, Marqaret sanoi, ääni vain hieman täristen.

    ”Kyllä. Te voitte todellakin auttaa minua.” sotilas sanoi ankarasti. Samassa hän marssi suoraan häntä kohti, tyrkäten hänet sitten tieltään lähes väkivaltaisesti.

     Sotilas ei siis ollut eksynyt. Hän oli täsmälleen siellä missä aikoikin olla. Siinä meni viimeinen toivo siitä, että tämä kohtaaminen päättyisi hyvin heidän kannaltaan.

    ”Cina Khan” sotilas sanoi tylysti. ”Anna lapsi minulle. Nyt” Cina piteli lastaan sylissään, ja pudisti päätään epätoivoisesti.

   ”Ei” hän sanoi ääni täynnä kauhua, ja hänen silmänsä välähtivät. Marqarite näki, mitä hänen ystävänsä koetti tehdä, ja pelkäsi, että Cina kuluttaisi viimeisetkin voimansa tähän ponnistukseen.

   ”Sinuna en yrittäisi tuota”, uhkaava ääni oli uusi, ja sekä Marqarite, että Cina käänsivät katseensa ovelle. Yön siniseen kaapuun pukeutunut velho seisoi ovenraossa. Hänen kasvonsa jäivät varjoon, suuren hupun taakse. ” Voimasi eivät riitä minua vastaan. Eivät juuri nyt, Cina. Joten älä turhaan aloita taistelua, jota et voi voittaa.”, ääni jatkoi.

    Marqarite näki, miten Cinan silmät alkoivat kipunoida tutulla tavalla, violetit silmät muuttuivat tummiksi, kun Cina koetti epätoivoisesti nostaa kilven suojakseen. Mutta ovella seisova velho kohotti hitaasti, lähes laiskasti kaapuun peitetyn kätensä, ja Cina ähkäisi, ja joutui antamaan periksi. Siinä tilassa, jossa hän oli, hänen ei ollut mahdollista vastata velhoneuvostoon kuuluvan voimakkaan velhon haasteeseen.

    ”Olkaa kilttejä” Cina sanoi, nyt pienellä äänellä. ” Poika ei ole tehnyt mitään väärää. Hän on vain pieni viaton lapsi. Minä pyydän. Lähtekää, ja antakaa meidän olla. Jos sydämessänne on yhtään armoa, yhtään inhimillisyyttä, ette vie poikaani. Jos teette sen, jos lähdette nyt, olen teille molemmille ikuisest kiitollinen”     

    ” Niin me emme totisesti tee” sotilas puuttui jälleen puheeseen. ” Minulla on määräykseni, ja aion täyttää ne, tavalla tai toisella. Sinun täytyy tietää, että olet hyvin onnekas pikku velhotar, jos itse selviät tästä kaikesta hengissä. Sinut voitaisiin hirttää pelkästään siitä, että pakenit kuninkaallista oikeutta. Puhumattakaan siitä, miksi alun perin jouduit oikeuden eteen. Ainoa syy, miksi en aio tappaa sinua tässä ja nyt, on se, että kuningas kielsi meitä koskemasta sinuun. Lain alaisena en siis voi tehdä muuta, kuin viedä lapsesi. Äpärälläsi ei ole oikeutta elää. Jos kuitenkin vastustat kuningattaresi käskyä… Minä olen yksi kuningattaren omista sotilaista, ja olen uskollinen ennen kaikkea hänelle. Tiedät varmasti, mitä se tarkoittaa? Vuoret ovat kokeneellekin kulkijalle petollisia, puhumattakaan kahdesta yksinäisestä naisesta. Tuolla ulkona kuljeskelee karhuja ja niitäkin pahempia petoja. Ja haaskaeläimet syövät kaiken, mitä niiltä jää jäljelle. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan, velhotar?” sotilas kysyi, kylmästi.

   Marqarite nousi ylös, ja hyökkäsi sotilaan kimppuun viimeisenä epätoivoisena yrityksenään pelastaa Cinan poika. Se oli hullua, tiesihän hän, että pelkästään ovella seisova velho voisi tehdä hänestä selvää kahdessa sekunnissa, sillä hänellä itsellään ei ollut sellaisia kykyjä. Mutta velhon ei tarvinnut puuttua tilanteeseen, sillä sotilas huitaisi hänet syrjään kevyesti, kuin hän olisi ollut vain häiritsevä itikka. Marqaret lensi lattialle ja hänen selkänsä tömähti kipeästi puiseen lattiaan.

    ”Aloillasi, nainen, tai tapan sinutkin” sotilas ärjäisi.

   Huolimatta hänelle ärjäistystä käskystä, hän nousi ylös, mutta silloin hänet pysäytettiin. Ovella seisovan velhon ei tarvinnut tehdä muuta kuin kohottaa kätensä, ja hän jähmettyi aloilleen. Sillä välillä sotilas tarrasi lapseen, ja riisti pojan väkivalloin äitinsä sylistä. Marqarite ei voinut tehdä muuta kuin seisoa aloillaan ja katsoa silmät kauhusta selällään, kuinka velho ja sotilas poistuivat, Marqariten pienokainen mukanaan.

    ”Älkää, älkää, minä pyydän” Cina aneli, mutta miehet eivät vaivautuneet kuuntelemaan enää.

    ”Sinun odotetaan saapuvan kuninkaallisen oikeuden eteen heti, kun pystyt kävelemään omin jaloin täältä pois”, sotilas sanoi. ”Saat kaksi viikkoa. Jos sinua ei silloin näy, tiedät, että metsästämme sinut käsiimme. Ja sen jälkeen… Sen jälkeen henkesi ei ole enää minkään arvoinen. Ja sinä…”, sotilas kääntyi nyt Marqariten puoleen. Hän hätkähti. ”Sinun odotetaan myös saapuvan paikalle.”

    Tämän sanottuaan he poistuivat, jättäen oven auki takanaan. Pojan itku etääntyi, ja haipui pian pois, jättäen jälkeensä vain kammottavan hiljaisuuden. Lumi tuiskusi sisään ovesta, tuoden mukaaan jäätävää talvi-ilmaa. Marqarite havahtui vasta Cinan tuskan huutoon, ja pakotti itsensä sulkemaan oven.

    ”Cina” hän sanoi päättäväisesti. ”Sinun on pakko jaksaa vielä hetki. Toinenkin vauvasi kuolee, jos annat periksi nyt”.

     Velhotar huusi tuskasta, mutta ponnisti toisen lapsensa maailmaan voimilla, joita Marqarite ei kuvitellut hänellä voivan enää olla.

     Tyttö näytti kovin samanlaiselta kuin veljensä, mutta tyttö huusi vielä paljon kovemmin, kuin veljensä. Keuhkot olivat ainakin vahvat, hyvin vahvat, Marqarite ajatteli. Hän kuitenkin pelkäsi, että joku saattaisi kuulla tytön itkun. Jos joku oli kuitenkin jäänyt jälkeen, vahtimaan heitä.

     He valvoivat koko yön, peläten, että joku tulisi hakemaan tytön. Cina piteli tytärtään sylissään, hellitellen, lohduttaen tätä, tietäen, että sai pidellä tytärtään tänä yönä ensimmäistä ja viimeistä kertaa. Marqarite tiesi, että hänelläkään ei olisi aikaa hyvästeihin. Mutta hän toivoi, että Andreas ymmärtäisi, että hänen täytyi tehdä tämä. Hänen täytyi auttaa ystäväänsä, ja suojella hänen tytärtään kaikin mahdollisin keinoin. Heillä kummallakaan ei ollut vaihtoehtoja. Cina ei millään pystyisi selviämään vuorilla siinä kunnossa, jossa hän oli nyt. Ja aikaa ei ollut hukattavaksi. Heillä kummallakaan ei ollut vaihtoehtoja.

    Cina antoi tyttärelleen ainoan suojan, jonka pystyi tälle antamaan, ympäröi tämän suojaavin taioin. Violetti välke Cinan silmissä oli lähes sammunut. Se pelotti Marqaritea enemmän kuin mikään. Häntä pelotti jättää ystävänsä tänne yksin tässä tilassa.

    ”Pärjäätkö sinä varmasti?” hän kysyi varovasti.

    ”Totta kai pärjään. Sinä tiedät, että pärjään aina.” Cina vastasi. Sistten hän ojensi Marqaritea kohti kirjettä, jota hän oli kirjoittanut yön hiljaisuudessa.

    ”Anna tämä Emronille, Marqarite”, Cina sanoi. ” Lumous suojaa teitä vain rajatun ajan verran. Sinun on päästävä perille ennen lumouksen rikkoutumista. Sinun täytyy toimittaa tämä viesti Emronille, ja vakuuttaa hänet siitä, että suunnitelmamme on parasta, mitä voimme tarjota tytölle. ”

    Sitten Cina laskeutui takaisin vuoteelleen, huookaisten raskaasti. Marqarite kääri tytön huolellisesti lämpöisiin huopiin, ja asetti tämän sitten lempeästi pieneen puiseen koriinsa.

     ”Mene jo” Cina sanoi, ääni tukahtuneena. ”Vie tyttö turvaan. Älä anna hänelle tapahtua mitään pahaa. Opeta hänelle kaikki, mitä minä olisin opettanut. Opeta häntä olemaan kova. Opeta hänet olemaan ylpeä itsestään. Opeta hänelle, että koskaan ei pidä luovuttaa. Opeta hänelle, että hänen ei koskaan tarvitse nöyrtyä kenenkään edessä. Hänen tulee oppia pienestä saakka tietämään arvonsa.  Oppia pärjäämään maailmassa itse, seisomaan omilla jaloillaan. Teetkö sen puolestani, Marqarite?”

     ”Tietysti, Cina. Teen kaikkeni hänen eteensä. Ja suojelen häntä omalla elämälläni”

     ”Kiitos, Marqarite. En koskaan unohda, mitä sinä teit puolestani. Hänen puolestaan. ”

     ”Tiedän. Hyvästi, Cina”, hän sanoi.

   Sitten hän nosti korin arvokkaine lasteineen syliinsä, avasi oven, ja käveli ulos. Aurinko alkoi nousta vuorten takaa, ja se valaisi kirkkaan maiseman säteillään. Heidän matkastaan tulisi pitkä.  

 -----------------

 

LUKU 1.  
Unna

–        Ihan ministi ois varaa pudottaa. Harmi vaan, ettei norsuille ole vielä kehitetty laihdutusohjelmaa, ilkkuen lausutut sanat saivat poskeni punehtumaan ja pulssini kohoamaan, mutten katsonut niiden lausujaa kohti, vaan kävelin nopeasti tyttöjoukon ohitse.

–        Läskit vaan litisee kävellessä, kattokaa nyt sitä.  

Tunsin, kuinka he kääntyivät katsomaan perääni nauraen, supattaen. En voinut kävellä riittävän nopeasti päästäkseni pois heidän ulottuviltaan. Huokaisin helpotuksesta, kun käännyin kulmasta toiselle käytävälle, kadoten heidän näkyvistään.

   Toivoin, että olisin jo tähän mennessä kehittänyt kovemman kuoren niin, ettei jokainen sana, joka ikinen kerta, olisi sattunut näin. Mutta ei, toisten sanat menivät yhä lävitseni suodattamattomina, osuen suoraan sydämeen. Olin kuin joku helkkarin laivanupotuspeli, jossa joka ikinen pommi osui maaliinsa tappavalla tarkkuudella. Joskus, edes yhden kerran, olisin halunnut sanoa vastaan. Keksin loistavia, nasevia vastauksia viisitoista minuuttia tilanteen jälkeen, ja ajattelin, että seuraavalla kerralla vastaisin samalla mitalla.  Mutta todellisuudessa, joka kerta kun joku avasi suunsa kertoakseen minulle jonkun totuuden ulkonäöstäni, minä jähmetyin, ja mahdollisuuksien mukaan pakenin paikalta, uskoen sisimmässäni joka sanan todeksi.

   Tinka odotti minua istuen käytävän viereisillä penkeillä, ja heilautti iloisesti kättään heti minut nähdessään. Nyökkäsin päätäni ja yritin hymyillä vaisusti, mutta ilmeisesti en onnistunut taaskaan piilottamaan tunteitani Tinkalta, sillä hänen kasvonsa synkistyivät.

–        Taasko ne on jauhanu sulle jotain? Tinka kysyi tylysti, ja nousi tähyillen käytävälle, josta olin tullut.

–        Sitä tavallista norsu läppää ne vaan, vastasin vaisusti.  

–        Joku päivä mä vielä…, se aloitti vihaisena.

–        Kertoiko Joni sulle eilen mitään niistä meidän hahmoista siihen tulevaan peliin? keskeytin hänet.

Tinka siristi silmiään, mutta istui sitten takaisin alas, ymmärtäen, etten halunnut enää puhua asiasta. Kiristys rintalastani alla helpotti hieman, kun sain puheenaiheen ja Tinkan huomion käännettyä toisaalle.

–        Mä kysyin siltä eilen, mutta se sanoi mulle, että se ei kirjoita tällä kertaa meidän pelihahmoja, vaan Dyny.

–        Dyny? Miksi? kysyin pettyneenä.

–        Mä protestoin, usko pois, Tinka sanoi katsahtaen minuun. – Mutta Joni sanoi, että se ei nyt vähään aikaan osallistu ollenkaan pelien suunnitteluun. Sillä on joku isompi projekti menossa, jonka takia se ei ehdi keskittymään nyt pelien kirjottamiseen, mutta se ei suostunut sanomaan tarkemmin, mikä se on.

–        Ai. No hitto. Se siitäkin pelistä sitten, sanoin masentuneena.

–        Älä nyt. Voi siitä tulla kiva kokemus silti, Tinka sanoi.

–        Niin kai. Onpa kuitenkin erikoista, ettei Joni sullekaan kertonut mitä sillä on suunnitteilla. 

–        Mulla on kaikki aikomukset kaivaa vielä Jonista kaikki irti.

–        Aivan varmasti, Joni parka, sanoin, naurahtaen.

Tinka virnisti.

   Pian kävelimme kohti luokkaa, ja alkavaa matikan tuntia. Suuntasin suoraan kohti takanurkkaa, sillä siellä saatoin tuntea oloni jokseenkin turvalliseksi. Näin kaiken, ja kukaan ei kiinnittänyt tarpeettomasti huomiota minuun. 

   Kaivoin juuri kirjojani repusta, kun eteeni ilmaantuivat aivan liian tutun näköiset, mustat sneakersit. Sydämeni pomppasi kurkkuun pelosta, ja kohottauduin nopeasti kumarasta asennostani.   

–        Hei pallo, tyly ääni tervehti. – Pyöripäs muualle siitä, ellet halua tulla pompotetuksi muualle, tämä on meitsin paikka, Kim tokaisi, pamauttaen kätensä pulpetin päälle niin, että säpsähdin tahtomattani säikähdyksestä.

Reaktioni sai kundin huulille leviämään ylimielisen, lähes alentuvan hymyn ja se nyökäytti päätään taaksepäin. Häivy siitä, ele sanoi. Minä tekisin mitä vain, jotta en joutuisi hänen enemmän huomionsa kohteeksi, jotta pääsisin tilanteesta vain pois.  Siksi olin jo nostamassa reppuani maasta, ja tekemässä kuten käskettiin, kun Tinka laittoi käden käteni päälle estävästi, rauhoittavasti.  Sitten Tinka kurkkasi näyttävästi pöydän alle, ja mietin hätääntyneenä, mitä hän taas teki. En kaivannut yhtään enempää hankaluuksia Kimin kanssa.   

–        Hmm, ei lue kenenkään nimeä, eli paikka on vapaa. Joten pyöripä ihan itse muualle, egotankki, Tinka sitten kivahti.

Pidätin hengitystäni ja odotin mitä Kim tekisi. Pelkäsin Kimiä enemmän kuin ketään tai mitään muuta. Paitsi että kundi oli valtava kaappi, niin se oli luonteeltaan aggressiivinen ja äkkipikainen, liian arvaamaton, että sille olisi kannattanut aukoa päätään. Edes Tinkan. Kim oli ollut pahin kiusaajani jo yläasteelta saakka. Silloin hän oli usein käynyt minuun myös fyysisesti käsiksi. Muistot niistä kerroista oli saaneet minut välttelemään konflikteja hänen kanssaan. Mieluummin tein mitä käskettiin, välttyäkseni siltä, että minua potkittaisiin tai lyötäisiin enää koskaan. En kestänyt kipua kovin hyvin, en henkistä, enkä etenkään fyysistä. Onneksi Kim oli tyytynyt lukioaikana vain lärvinsä aukomiseen, enkä halunnut, että Tinka tekisi mitään mikä muuttaisi kaiken taas pahemmaksi.  

–        Suosittelisin siirtymään nyt. Sä kai muistat, Pallo, mitä mä sanoin sulle viimeksi, mitä siitä seuraa, jos sä et siirrä läskiä persettäsi pois tieltä sillon, kun käsketään? Sä siirryt myös, kirppu, Kim sanoi uhkaavasti, osoittaen sanansa nyt Tinkalle.

–        Kyllä me voidaan…, aloitin hiljaa, sovitellen, ja aioin jo nousta, mutta Tinka vilkaisi minuun silmät sirrissä. Et hitossa siirry, hän tuntui sanovan katseellaan, joten jäin surkeana paikalleni, vaikka kaikki itsesuojeluvaistoni huusivat minua väistymään, kuten Kim oli käskenyt.

Sitten Tinka nousi niin, että tuoli kolahti, ja sai muut kääntymään katsomaan meitä. Tunsin kuuman punan kohoavan jälleen poskilleni, tuntiessani muiden katseiden kiinnittyvän meihin. Tinka nojautui käsillään pulpettiin, ja tuijotti kundia silmiin haastavasti.

–        Anna kun mä selvennän sulle nyt pari asiaa, Tinka sanoi tylysti Kimille, katsoen tätä yhä silmiin – yksi: Me oltiin tässä ensin. Kaksi: Me ei olla menossa tästä yhtään mihinkään. Ymmärsitkö, vai tarvitseeko toistaa?

Kim siristi silmiään uhkaavasti.

–        Taidat olla sinä, jolle tarvii toistaa. Mä sanoin, että siirtykää, se sanoi tylysti, korottaen ääntään hieman. Se ei aikonut perääntyä. Ei etenkään nyt, kun yleisöä oli liikaa.  

–        Äidinkielen ymmärtäminen ontuu sulla nyt pahemman kerran, Tinka sanoi, vähintään yhtä tylysti. – Mutta ei se mitään. Mä olen hyvä vääntämään rautalankaa. Lyhyempiä lauseita, hitaammin, se toimii usein paremmin ymmärrys rajoitteisille. Häivy. Sillä. Me. Ei. Aiota. Siirtyä. Tästä. Piste.

Kimin naama muuttui punaiseksi raivosta, mutta silloin matikan opettaja astui ovesta sisään, ja se tajusi, että homma oli menetetty.  

–        Sä taisit vihdoin koetella onneas yhden kerran liikaa, talitintti. Sun kanssa me tasataan tilit myöhemmin! Kim uhosi hiljaa, osoittaen Tinkaa sormellaan, mutta lähti kuitenkin, koska ei voinut jäädä enää siihenkään. Yritti säilyttää kasvonsa uhoamalla, ja ehkä myöhemmin kostaisi Tinkalle muiden edessä kokemansa nöyryytyksen. Ajatus hermostutti. Pelotti, että Tinka asetti itsensä tuollaiseen välikäteen takiani.

–        Sitä huvia odotellessa, Tinka sanoi huvittuneena ja istui takaisin alas.

Liikahdin levottomasti paikallani.

–        Ootko sä ikinä kuullut sellasta suht viisasta neuvoa, kun ”valitse taistelusi”. Tää ei ehkä ollut tarpeellinen. Se kostaa meille tän, sanoin Tinkalle hiljaa, värähtäen pelosta.

–        Kyllä taatusti oli tarpeellinen, Tinka sanoi, lähes tylysti. – Sulla ei ole mitään velvollisuutta antaa sille paikkaasi. Ja miten muuten se koskaan lakkaa tyrkkimästä sua, jos sä aina vaan annat periksi ja väistyt? Jos kukaan ei koskaan laita sille vastaan?

Tiesin jossakin sisimmässäni Tinkan olevan oikeassa, sillä nöyristely ei ollut totisesti saanut tilannetta muuttumaan paremmaksi. Mutta ei vastaan laittaminen ollut niin yksinkertaista. Ei minulle. Tinka ei kuitenkaan ollut samanlainen kuin minä. Väistäminen tai nöyristely, saatika periksi antaminen ei lainkaan sopinut Tinkan maailmankuvaan.  Pelkäsin, että Tinka oli kuitenkin tällä kertaa puskenut Kimin rajoja liian pitkälle nöyryyttämällä sitä muiden edessä. Kundin katse ei ollut luvannut hyvää.   

   Oli helpottavaa viimein sulkea koulun ovi päivän päättyessä, ja jokainen askel koulunpihan poikki, kohti kotia helpotti sydämessä puristavaa pelkoa.

   Ulkona oli kerrankin lämmintä ja aurinkoista. Kevät oli tähän saakka ollut kovin kylmä, ja aurinko oli piilotellut tummien pilvien takana aivan liian usein. Unelmoin siitä, kun saisin vihdoin istua satamalaiturilla kirja ja kahvikuppi käsissäni, sen sijaan että jouduin koulupäivien jälkeen hautautumaan huoneeseeni kirjojeni kanssa.  Pian kuitenkin olisi kauan odotettu kesä, ja saisin vihdoin jättää muutamaksi kuukaudeksi tämän kaiken taakseni.

   Kun sitten astuimme Tinkan kanssa ulos koulun porteista, jutellen tulevasta pelistä, varjo astui yhtäkkiä seinän takaa eteemme.  Kim, ja sen yhtä keho kaksoisveli Miko asettuivat meidän tielle. Sydämeni jysähti polviin ja hengitys tiheni niin, että tiesin paniikkikohtauksen olevan lähellä. Tästä ei seuraisi mitään hyvää, ei taatusti. Vilkaisin vaistomaisesti ympärilleni, etsien apua kadulla kulkevista ihmisistä. Kukaan ei kuitenkaan kiinnittänyt meihin huomiota. Tinka siirtyi rennosti hieman eteeni, eikä eleen suojeleva merkitys jäänyt Kimiltä huomaamatta. Hän virnisti ivallisesti.  

–        Norsulla on itikka henkivartijana, huvittavaa, Kim tokaisi minulle ääni täynnä ivaa. Sitten Kim keskitti huomionsa Tinkaan. – No, itikka. Vieläkö sua huvittaa uhota mulle?

–        Mulla ei ole tapana uhota. Mutta jos sä aiot seisoa siinä meidän edessä ja yrittää estää meitä kulkemasta tästä, niin kyllä, mä aion käskeä sua väistymään meidän tieltä, Tinka sanoi tyynesti.

Tinkan uhmaavat sanat saivat minut tärisemään, toivoin, että Tinka antaisi olla, eikä pahentaisi painajaismaista tilannetta enää. Yleensä koulun ovien sulkeutuessa takanani, päivän pahin osuus oli takana, mutta tämän päivän koitos näytti olevan vasta edessä. Värähdin muistaessani, miltä kova potku vatsaan oli tuntunut, miten kipeä olin ollut monta päivää, ja ajatus sai minut perääntymään pari askelta taaksepäin.

–        Sä aiot käskeä mua väistymään? On sulla pokkaa, Kim nauroi tylysti Tinkalle, ja palautti minut ikävistä muistoista karuun todellisuuteen, joka näytti kulkevan vääjäämättömästi kohti samaa, kivuliasta lopputulosta. – Kimma on metrin pitunen ja käy mulle, Kim sanoi Mikolle huvittuneena.

Miko katseli tilannetta sivusta, ei reagoinut Kimin sanoihin muuten kuin katsomalla minuun tiiviisti, katse tutkimattomana. Miksi hän minua katsoi, ajattelin hämilläni, ja painoin katseeni nolostuneena tuntiessani taas hävettävän punan nousevan kasvoilleni.

–        Mä voin olla sua lyhyempi, mutta 171 senttiä on kuitenkin metristä aika kaukana, urpo.  Otappa nyt kiltisti pari askelta taaksepäin ja anna meidän jatkaa matkaa, nimittäin tollanen uhoaminen on melko lapsellista, ja teet itsestäsi vain isomman pellen, mitä kauemmin jatkat, Tinka sanoi.  

–        Onko sulla joku kuolemantoive, itikka? Kim ärähti.

Tinka näytti käyvän sen hermoille vaarallisen paljon, ja Kimin tuntien näin jo, kuinka tilanteessa tulisi käymään.  Hikoilin ja tunsin jo, kuinka vartaloni alkoi täristä, kuinka paniikki alkoi ottaa valtaa kehostani. Älä saa paniikkikohtausta, ei nyt. Hengitä, hengitä. Keskity, vielä ei ole tapahtunut mitään, yritin rauhoittaa itseäni mielessäni, epäonnistuen siinä surkeasti.

–        Ei, kuolemantoivetta mulla ei ole. Mutta mulla on kyllä toive päästä tästä nyt kotiin, ja treeneihin, eli voisitteko ystävällisesti siirtyä, mä alan kyllästyä tähän nyt, Tinka sanoi, nyt jo kärsimättömästi.

–        Mennään nyt jo, Kim, anna tyttöjen olla. Mitä sä nyt taas alat mesoamaan, Miko sanoi väliin.

–        Treeneihin? Mitähän säkin treenaat, tollanen kirppu, Kim tokaisi vähätellen, jättäen sekä Tinkan, että veljensä kommentit huomiotta, vaan päinvastoin, astuen uhkaavan askelen meitä kohti.

Vaikka Tinka seisoi edessäni, minä peräännyin jälleen pari askelta pelon sumentaessa koko ajatteluni, halusin kääntyä ja juosta, mutta jähmetyin paikalleni. Perääntymiseni hävetti minua, se, että jätin Tinkan yksin selviämään tilanteesta. Tinka sen sijaan seisoi rävähtämättä paikallaan.

–        Haluatko sä nyt testata mitä mä treenaan, vai astutko askeleen taaksepäin suosiolla? Mä en arvosta kovin paljon sitä, että sä tunget mun henkilökohtaiseen tilaani nyt, Tinka sanoi ärtyneenä.

–        Et oo tosissasi? Haastatko sä mut tappeluun? Kim kysyi nauraen ivallisesti.

–        Mä en haasta sua mihinkään muuhun, kun väistymään, Tinka sanoi tylysti, artikuloiden viimeisen sanan hyvin selkeästi ja hitaasti, ja tuijotti kundia silmiin yhtä rohkeasti kuin luokassakin. – Mikä hitto siinä voi olla niin vaikeaa ymmärtää?

Kimin valtava nyrkki heilahti niin nopeasti, että en ehtinyt

kuin henkäistä säikähdyksestä. Tinkan refleksit toimivat kuitenkin käsittämättömän nopeasti, hän torjui iskun kädellään napakasti, väisti, ja hypähti kauemmas, ottaen samassa refleksinomaisen suojausasennon mahdollista uutta iskua vastaan.

–        Mitä helvettiä sä äijä duunaat? Miko huudahti järkyttyneen kuuloisena, astahtaen lähemmäs veljeään, ja tarttuen sitä olkapäästä rauhoittavasti.

Kim oli jähmettynyt hetkeksi aloilleen, ilmeisen yllättyneenä siitä, että isku ei ollut osunut kohteeseensa, ja että hänen lyöntinsä oli torjuttu.

–        Älä sä puutu tähän, urpo! Kim ärähti sitten veljelleen, ja ravisti Mikon käden irti itsestään, kääntyen uudelleen Tinkaa kohti.

–        Mä varotan sua, Tinka ärisi, – yritä lyödä mua vielä kerran, niin mä lyön takaisin.

–        Uuu, todella pelottavaa. Itikka uhkaa lyödä mua, voi ei, ehkä mun pitäisi nyt vapista pelosta, Kim nauroi, ärsyttävän vähättelevästi.

–        Ehkä sun kuule tosiaan pitäs vähän rauhottua, ethän sä nyt rupea tyttöjä hakkaamaan, Miko sanoi vakavasti, ja astahti uudelleen askelen lähemmäs Kimiä.

–        Mitä hittoa säkin nyt jauhat siinä?  Kim ärähti sille, mutta katsoi yhä Tinkaan.  

Tinka seisoi suorana, nostaen leukaansa haastavasti.

–        Ymmärrätkö sä ollenkaan mitä mä voin sulle tehdä, itikka? Kim kysyi synkästi Tinkalta. – Ei kannattaisi käydä uhoamaan puolta itseään isommalle. Mä alan olla hiton kypsä tohon sun lärvin aukomiseen, se sanoi uhkaavalla äänellä.

–        Ai että sä olet kypsä mun lärvin aukomiseen? Siinä tapauksessa, lähde kuule lätkimään niin ei tarvi kuunnella aukomista, Tinka vastasi tylysti. Se ei vaikuttanut yhtään pelokkaalta. Ei tippaakaan epävarmalta, vaikka Kim oli juuri yrittänyt lyödä sitä.

Joskus ajattelin, puuttuiko Tinkalta itsesuojeluvaisto kokonaan.

–        Sä tarvitset kunnon opetuksen, niin ymmärrät jatkossa pitää suusi kiinni, ja väistyä kiltisti, kun käsketään, Kim sanoi. – Opeta sä Miko tolle läskille kunnioitusta. Mä hoidan tän kirpun, Kim sanoi, katsomatta veljeensä, kiinnittäen huomionsa vain Tinkaan.

Värähdin, ja katsoin Mikoon varuillani. Hän ei kuitenkaan tehnyt elettäkään lähestyäkseen minua, vaan Mikon katse oli kiinnittynyt Kimiin. Kim taas katsoi Tinkaa uhkaavasti suoraan silmiin. Katseet pysyivät toisissaan monta sekuntia, saaden ajan ja hiljaisuuden tiivistymään ympärillämme. Saatoin melkein kuulla sydämeni sykkeen, ja kohisevan pelon suonissani. Lopulta, melkein yllättäen Kim käänsi katseensa pois ensin, vaivaantuneen näköisenä. Tinka sen sijaan ei hätkähtänyt mihinkään paikaltaan, vaan jatkoi Kimin tuijottamista. En nähnyt Tinkan katsetta, mutta tiesin, miten pelottava Tinkan haastava tuijotus saattoi joskus olla, joten melkein hetken ajan säälin Kimiä.

–        Mä annan sulle yhden ilmasen neuvon, ennen kun sä teet seuraavan liikkeesi, Tinka lopulta puhui, kun Kim ei enää katsonut häneen. – Älä hitossa erehdy vähättelemään mua. Sä et olisi ensimmäinen ylimielinen pumpattu kusipää, joka huomaa saaneensa selkäänsä itseään pienemmältä, Tinka sanoi varoittavasti Kimille.

Voi luoja, Tinka, miksi sä sanoit tuon? Halusin kysyä häneltä. Jos hän ei olisi puhunut mitään, tilanne olisi ehkä vielä voinut jäädä tähän. Kim oli jo hetken aikaa näyttänyt epäröivän, mutta nyt sen raivostunut katse kohosi takaisin Tinkaan.

–        Voi jumalauta! Kim ärähti, ja kohotti raivostuneena uudelleen nyrkkinsä.

Tinka vastasi eleeseen puristamalla oman kätensä nyrkkiin ja seuraten Kimin seuraavaa liikettä tarkasti, valmistautuen jo omaan vastaukseensa, mutta silloin Miko tarttui päättäväisesti kiinni veljensä ranteesta, ja väänsi Kimin käden selän taakse, painaen hänet sitten matalaksi.

–        Nyt tää sekoilu saa riittää, äijä, Miko sanoi päättäväisesti. – Nyt sä saat lopettaa tuon typerän uhkailun. Menkää tytöt rauhassa, eiköhän tää kohta rauhotu tästä, hän sanoi, kun jäi painimaan raivostuneen Kimin kanssa.

Tinka nyökkäsi Mikolle, rentoutui, ja kääntyi sitten minua kohti.

–        Tuu, Unna. Lähetään, hän sanoi.  Sitten Tinka katsoi minua tarkemmin. Huomasin vasta nyt itsekin, että itkin. Tinka laittoi käden olkapäälleni lohduttavasti.         – Hei, ei sulla oo mitään hätää. Mä saatan sut kotiin. Kaikki on ihan hyvin. Kukaan ei satuta sua, mä lupaan sen.

Kumpa olisin voinut uskoa sen. Olin niin väsynyt pelkäämään koko ajan.

------------------

 

LUKU 2.
Tinka

Kotiin päästyäni olin yhä täynnä adrenaliinia, yhä valmiustilassa puolustautumaan. Jos Miko ei olisi taltuttanut veljeään, minä kyllä olisin. Kim oli vannonut antavansa minulle opetuksen. Mutta jos tilanne olisi päässyt sinne saakka, hän olisi ollut se, joka olisi saanut opetuksen. Olin kohdannut vähättelyä ennenkin. Olin myös muistuttanut Kimin kaltaisia uhoajia ennenkin siitä, että jos aikoi käydä tappelemaan, oli yksi tärkeä muistettava sääntö, jonka unohtamalla käänsi helposti vahvuutensa heikkoudeksi. Se sääntö oli: älä koskaan aliarvioi vastustajaasi.

  En erityisemmin pitänyt tappeluihin joutumisesta tai niihin osallistumisesta, mutta jostakin syystä, ala-asteelta saakka, olin joutunut sellaisiin tilanteisiin. Ja kyllä, se oli myös totta, että minä tappelin mieluummin, kun annoin toisten tyrkkiä itseäni, tai ystäviäni. Ja nyt olin saanut tarpeekseni Kimin kukkoilusta, tarpeekseni uhkailuista ja kiusaamisesta ja idioottimaisuudesta Unnaa kohtaan. Jossain meni raja, ja se viimeinen raja oli tullut vastaan nyt. Tiesin, että Kim oli lyönyt Unnaa yläasteella, ja tehnyt paljon muutakin. Silloin minä en ollut ollut puolustamassa Unnaa. Nyt olin, enkä hitossa antaisi sen toistua. Enkä antaisi kiusaamisen enää jatkua. Tekisin siitä lopun, tavalla tai toisella.  Unna pelkäsi kaikkea ja kaikkia koska häntä oli kiusattu niin kauan. Hän sai paniikkikohtauksia, oli usein masentunut ja toivoton, koki itsensä rumaksi ja arvottomaksi, ja kaikki niiden ajattelemattomien idioottien takia. Mutta ei enää. Kukaan ei enää satuttaisi Unnaa, ei niin kauan, kun minulla oli jotakin sanomista siihen. Ja minulla oli paljon sanomista siihen.

Heitin reppuni huoneeseeni, ja lähdin koluamaan jääkaapille.  Pitäisi syödä jotakin, ennen treeneihin lähtöä. Voitelin itselleni ruisleivän, ja istahdin sitten pöydän ääreen jyrsimään evästäni, ja miettimään loppuillan ohjelmaa, kun ovikello samassa soi. Niin tyypillistä. Juuri kun pitäisi päästä syömään, aina joko puhelin soi, tai joku tulee ovelle, ajattelin ärsyyntyneenä. Kurkkasin ensin ovisilmästä, sillä en todellakaan ollut nyt sillä tuulella, että olisin jaksanut keskustella henkeviä minkäänmoisen turhanpäiväisen myynti ihmisen kanssa, joita oli alkanut rampata rapussamme riesaksi asti. Huomattuani, kuka oven takana seisoi, avasin kuitenkin oven tulijalle. Jake katsoi minua vaaleanpunaisen hattunsa alta, ja virnisti.

–        Moi, hän sanoi, ja pussasi minua nopeasti, ennen kuin potkaisi tennarinsa nurkkaan ja asteli sisälle.

–        Mitä sä täällä teet? Eihän sulla pitänyt nyt mitään vapaita olla? kysyin ihmetellen sulkiessani oven Jaken takana.

Laitoin samassa merkille, että hän oli siviilivaatteissa, ja kurtistin kulmiani.

–        Mut vapautettiin palveluksesta, hän sanoi varovasti, katsoen minua kulmiensa alta odottavasti.

–        Ai. Miksi? kysyin, yrittäen kuulostaa mahdollisimman neutraalilta.

–        Mä en vaan sopeutunut sinne mitenkään. Oonhan mä kertonut sulle miten vaikeeta mulla on ollut siellä. Mä en vaan pystynyt enää, ja kaikki se on estänyt mua vaan tekemästä niitä asioita, joissa mä oikeasti voisin olla hyvä.  Mä ajattelin, että miksi mä pakotan itseni tekemään jotakin sellaista mitä mä en ollenkaan itse halua, ja olemaan mukana sellaisessa instituutiossa, jota mä oikeastaan halveksun… niin, hän jatkoi, haroen hiuksiaan kuten hän teki silloin, kun oli epävarma. – Ja mä menin sinne oikeastaan alun perinkin vaan sun takia.

–        Mitä sä tarkoitat? Miten niin mun takia? kysyin vähän liian terävästi.

Jake siirsi jalkaansa levottomasti.

–        Kun on kersantti Karoliina tyttöystävänä, ei kundi kehtaa olla menemättä armeijaan, hän sanoi, virnistäen vähän epävarmasti, yrittäen vitsailla keventääkseen tunnelmaa.

–        Älä viitsi, sanoin turhautuneena. – En kai mä sua sinne aseella uhaten pakottanut?

–        Et, mutta annoit kyllä vahvasti ymmärtää, ettei ole ok olla menemättä. Muutamia kohtalaisen kiihkeitä palopuheita kuunnellut itsekkäistä lusmuista, jotka ei halua osallistua maansa puolustamiseen, hän sanoi painavasti.

–        Ajatteletko sä, että mä tuomitsen sun ratkaisun? kysyin haastavasti.

–        Tuomitsetko sä? Jake heitti vastakysymyksen, katsoen suoraan minuun.

Olin hiljaa. En voinut vastata, koska rehellisesti sanottuna en tiennyt, mitä ajatella tilanteesta. En tiedä mitä olin oikein odottanut, että armeija muuttaisi Jaken luonteen kokonaan, että hän löytäisi itsestään uuden puolen? Keskeytystä en kuitenkaan ollut odottanut. Olin uskonut, että hän tekisi velvollisuutensa, vaikkei pitäisikään siitä, ja nyt olin oudolla tavalla pettynyt, kun hän oli luovuttanut kesken.

–        Mä pelkäsin just tuota reaktiota sulta. Pelkäsin, että sä et hyväksy sitä, ja että sä pidät mua heikkona, Jake sitten sanoi hiljaa, katsoen ohitseni, kun en vastannut. – Että mä en ole sun silmissä oikea mies, jos en käy armeijaa. Jos en kestä sitä.  Myönnä pois, Tinka, että sä et käsittele heikkoutta kovin hyvin. Et itsessäsi, etkä muissa, Jake nosti katseensa minuun.  – Sä olet aina ollut vahvempi kuin mä, me molemmat tiedetään se. Mä oon halunnut ajatella, ettei se haittaa sua. Että sä rakastat mua just tällaisena, kun mä oon. Mutta…. nyt mua pelottaa, että se ei olekaan niin. Että sä toivot mun muuttuvan, olevan erilainen.  Vähemmän herkkä ja enemmän sellainen kuin sä itse. Ehkä sä et voi enää koskaan arvostaa tai kunnioittaa mua sen jälkeen, kun sä itse suoritat armeijan, mutta mä en sitä tehnyt…Miten voisit arvostaa miestä, joka ei pysty siihen mihin sä pystyt? Joka on heikompi kuin sinä? kysymys jäi ilmaan Jaken katsoessa minuun odottavasti.

Tiesin mitä hän halusi kuulla. Miksi en kyennyt lausumaan niitä sanoja? Mielipiteeni maanpuolustukseen liittyen olivat kieltämättä vahvat, ja minun oli aina ollut vaikea arvostaa ihmisiä, jotka itsekkäästi ajattelivat, että asia ei kuulunut heille lainkaan, koska armeijan käyminen oli epämukavaa ja ikävää. Minun nähdäkseni armeijan käyminen ja maanpuolustus oli velvollisuus- ja kunniakysymys, ei valintakysymys. Mutta vaikuttiko tämä kaikki tunteisiini Jakea kohtaan?

–        Se hemmetin huutaminen ja käskyttäminen hajottaa mua, Tinka. Ja aseiden käsittely ahdistaa mua. Mä en pysty edes ajattelemaan, että joskus joutuisin nostamaan aseen toista ihmistä vastaan, ajatuskin siitä saa mut voimaan pahoin. Sä et varmaan voi ymmärtää sitä, mutta sä tunnet mut, kai sä voit yrittää ymmärtää miksi se on mulle ylivoimaista?  Jake kysyi. Hän katsoi minuun jotenkin anovasti, ja se katse sai minut viimein heltymään. 

Jake oli Jake, ja olisin ihmetellyt ehkä sittenkin enemmän, jos hän olisi käynyt armeijan loppuun. Vaaleanpunaisella pyörällä ajeleva, maailmanrauhasta haaveileva filosofini ei varsinaisesti ollut mikään korpien kuningas, eikä hänestä sellaista tekemälläkään tulisi.

–        Sori. Ei sun pitäisi joutua ajattelemaan, hyväksynkö mä sun ratkaisuja vai en. Eihän se mulle kuulu mitenkään, käytkö sä armeijaa vai et, se on sun oma ratkaisu. Sun oma elämä, sanoin sitten pehmeämmin.

Se ei tosiaan kuulunut minulle, ja oli todella kurjaa, jos Jake kuvitteli, että hänen täytyi tehdä jotakin vain minua miellyttääkseen. Jake näytti helpottuneelta. Huomasin koko kundin olemuksesta, miten paljon hän oli jännittänyt suhtautumistani, ja tunsin äkkiä itseni juuri siksi, joksi hän oli minua vitsaillen kutsunut, kersantti Karoliinaksi.  

–        Keskeytinkö mä jotakin? hän kysyi sitten, kun huomasi, että olin jäänyt seisomaan ovelle.

–        Et oikeastaan. Olin syömässä just. Mutta mun pitää kyllä kohta lähteä treeneihin, vastasin.

–        Vai niin. Eli armeijasta väsynyt poikaystäväparka ei saa naiseltaan lohtua eikä hellää hoivaa, vaan tulee kylmästi potkituksi ulos ovesta kuin koira? Jake kysyi, ja riiputti päätään, katsellen minua hattunsa alta kuin spanieli, ja kävellen samalla lähemmäksi minua.

–        Höhlä, sanoin, nyt nauraen, ja vedin hatun hänen silmilleen. –  Ihan kun sä oisit koskaan saanut multa mitään hellää hoivaa, sellasta sun pitää etsiä jostakin muualta, jos se on sitä, mitä kaipaat.

–        Mä en kaipaa mitään muuta, kun sua, Jake sanoi pehmeästi, siirtäen hatun pois silmiltään, ja katsoen sitten minua vakavasti.  

–        Mistä sä sitä paitsi muka jo ehdit väsyä?  Ethän sä ollut siellä kun… mitä, kaks viikkoa? kysyin, ohittaen hänen kommenttinsa. Pidin äänensävyni kiusoittelevana, jotta hän ymmärtäisi, etten tarkoittanut sanojani pahalla, enkä vakavasti.  

–        Mä sinnittelin siellä yli kolme kuukautta sun takia, nainen, hän sanoi muka loukkaantuneena.

–        Niin no, kyllä sitä tietysti sitten jo kaipaa hoivaa, sanoin muka myötätuntoisesti.

–        Tules tänne, niin mä keksin tolle sun kettuilevalle suulle parempaa käyttöä, hän sanoi virnistäen, ja veti minut syliinsä rutistaen kovaa, ja suudellen sitten pitkään ja hellästi.  – Mulla oli järjetön ikävä sua, Jake sanoi sitten vakavasti, katsoen silmiini.

–        Ymh, ynähdin jotakin vastaukseksi, ja irrottauduin hellävaraisesti hänen sylistään. – Mun pitäisi ihan tosi alkaa lähteä, sanoin hieman välttelevästi, ja harpoin keittiöön syödäkseni leipäni lennossa loppuun. Samalla aloin etsiä treenivaatteitani kaapista pakatakseni ne reppuuni.  

–        Nähäänkö illalla? Jake kysyi toiveikkaasti.

–        Ehkä huomenna. Mä lupasin nähdä tänään Jonin ja Marinan. Me mennään satamaan sinne kevät konserttiin.

–        Jonin kanssa? Taas? Jake kysyi, kohottaen kysyvästi kulmiaan.

–        Ja Marinan, huomautin ärtyneesti.

–        Miten musta tuntuu, että sä näet nykyään sitä häiskää enemmän kuin mua? Jake kysyi, yllättävän synkästi.

–        Se ”häiskä” nyt sattuu olemaan mun ystävä. Kuten Marina, huomautin uudelleen. – Sitä paitsi, sä et ilmoittanut mitään, että sä olet tulossa tänään, mä en ole voinut suunnitella menojani sun mukaan, kun en tiennyt, että olet tulossa.

Jake katsoi minuun pitkään huoneen toiselta puolelta.

–        Voisitko sä kertoa mulle totuuden, mistä oikein on kyse, Tinka? Sä et edes kysynyt, että haluaisinko mä tulla teidän mukaan, vaan sanoit suoraan, että sä menet vain Jonin ja Marinan kanssa. Eli sä et halua mua mukaan? Oletko sä mulle kuitenkin vihainen siitä, että lopetin armeijan?

–        En mä ole sulle vihainen, Jake. Mehän puhuttiin se jo. Se on sun oma asiasi. Sitä paitsi, sä et yleensä tykkää olla väkijoukoissa tai konserteissa, mä nyt vaan oletin, että sä et halua lähteä, sanoin.

–        Okei. En mä haluakaan. Mutta olisit sä voinut kysyä silti, se sanoi hiljaa.  – Mua vaan nyt vaivaa tää mitä ikinä meidän välillä onkaan nyt. Sä olet jotenkin… etäinen. Ja musta tuntuu, että sä olet viime aikoina halunnut viettää aikaasi kaikkien muiden, paitsi mun kanssa, vaikka me on muutenkin nähty niin harvoin mun armeijan takia. Se ei vaan koskaan ennen oo ollu tällasta meidän välillä, Jake sanoi, lähes surullisesti. – Me on aina voitu puhua kaikesta.

Tungin treenihousuja reppuuni, ja katselin kaikkialle muualle, paitsi häneen.

–        Tinka? Jake sanoi, nyt vaativasti. Kuulin ahdistuksen, pelon Jaken äänestä.

Puraisin alahuultani turhautuneesti. En ollut valmis käsittelemään tätä aihetta, en nyt.  

–        Puhutaanko myöhemmin, jooko? Mun pitää nyt tosiaan lähteä, sanoin, ja suunnistin eteiseen.

–        Älä sano, että sä olet jättämässä mut? Jake sanoi hiljaa, ja käveli perässäni eteiseen, vetäen oman takkinsa päällensä.

Vedin repun selkääni. 

–        Mä soitan sulle huomenna, sanoin, ja pussasin häntä sitten hellästi. Poskelle.

Tunsin Jaken polttavan katseen selässäni, kun lähdin harp-

pomaan portaita alas, kaksi askelta kerrallaan.

 

------------------------------

LUKU 3.

              Tinka               
 

Nautiskelin keväisistä auringonsäteistä kasvoillani, kävellessäni Unnaa vastaan bussipysäkille. Katupöly kutitti kurkkuani ja nenääni, mutta en antanut sen häiritä iloani siitä, että pian olisi kesäloma. Meidän oli tarkoitus mennä satamaan ennen koulun alkua, katselemaan lähteviä laivoja. Se oli Unnan lempipuuhaa. Me istuttiin usein satamassa, juteltiin kaikesta ja suunniteltiin tulevaa.

Unna astui ulos bussista, ja heilautti kättään kävellessään luokseni.

–        Otetaanko aamu kaffet matkaan? hän kysyi, nyökäten päällään Robers Coffeeta kohti.

–        Mulla ei oo just nyt yhtään, sanoin.

–        Mä voin maksaa, isukki oli viikonloppuna anteliaalla tuulella, kun oon saanut koeviikoilla pelkkiä kymppejä, Unna vastasi.

–        Niin kauan, kun me on tunnettu, sä olet aina saanut pelkkiä kymppejä, huomautin.

–        En aina. Pari kertaa ollut miinus perässä, se ei sovi, Unna sanoi virnistäen, mutta näin silti hetken aikaa välähtävän ahdistuksen hänen silmiensä takana.

Unnan vanhemmat olivat molemmat lääkäreitä. Menestyksen pakko oli kirjoitettu niiden lasten geeneihin jo ennen syntymää. Unna sai täyttää melko vaativat odotukset koulumenestyksen suhteen, ja hänen odotettiin seuraavan vanhempiensa jälkiä lääkikseen. Unna myös teki kiltisti kaikkensa, täyttääkseen vanhempiensa ja sukunsa odotukset.

–        Niin no, kymppi miinus on kyllä todella ala-arvoinen suoritus, en käsitä miten oot kehdannut sellasta koetta edes näyttää kenellekään, sanoin virnistäen. – Mutta kahvi kelpaa kyllä, kiitti. Mä maksan sitten taas takasin, kun saan rahaa, sanoin.

–        Joo. Vaikka ei sun tartte. Ei mua haittaa tarjota sulle, ei mun talous pariin kahviin kaadu, Unna vastasi.

–        Kyllä mä tiedän, ettei sua haittaa. Mutta mua haittaa. Mä en halua käyttää sun rahoja. Mä en tykkää olla velkaa kenellekään.

–        Tiedetään, Unna sanoi huokaisten.

Kuumat, höyryävät pahviset kahvimukit käsissämme suuntasimme kohti satamaa.

–        Mieti, jos vois vaan lähteä. Lähteä todella kauas täältä, Unna sanoi haaveellisesti, istahtaessaan lähimmälle vapaalle penkille kahvimukinsa kanssa.

Istuin hänen viereensä, ja hörppäsin kuumaa, mustaa kahviani nautinnollisesti.

–        Johonkin ois kyllä kiva, myönsin. – Mitä tuumaisit reilausreissusta lukion jälkeen? Kesälomalla? ehdotin.

–        Oishan se hienoa, vois suunnitella just semmosen reissun, kun ite haluais. Mennä minne huvittaisi. Mieti, miten vapaa sitä voisi olla, kun saisi itse päättää mihin menee seuraavaksi, ja mitä haluaa seuraavaksi tehdä ja nähdä, Unna sanoi haaveellisesti. Sitten se hieroi sormiaan yhteen kysyvästi, katsoen minua.

–        Niin. Sepä se, sanoin hieman lannistuneena.

Mutta toisaalta, ongelmat olivat ongelmia vain niin kauan kuin niiden antoi olla.

–        Mä voisin ettii duunia, ois vuosi aikaa säästää, sanoin.

–        Aika rankkaa, abivuosi tulossa, kirjotukset ja kaikkea, Unna sanoi.

–        Mutta toisaalta, missä muussa vaiheessa sitä sitten vois ajatella vaan lähtevänsä jonnekin pidempään reissuun? Lukion jälkeen sä meet yliopistoon ja sitten sä oot siellä, ja sen jälkeen duunissa.

–        Ei se oo mikään, että mä vaan meen sinne. Tiiäksä miten hankala lääkikseen on päästä? taas se sama ahdistus käväisi katseessa, kun aina Unnan puhuessa tulevaisuudestaan. Vilkaisin häntä kysyvästi.

–        Jos sä et pääsisikään sinne, mitä sä sitten tekisit?

Unna katsoi minuun lähes pakokauhuisena.

–        Älä ees puhu tommosia. Klaus kuolis pettymyksestä sydäriin, jos mä en pääsisi lääkikseen ekalla hakukerralla. Se häpeäisi silmät päästään suvun edessä, jos sen tytär osoittautuisikin tyhmäksi.

Voi luoja, ajattelin, mutta kerrankin en sanonut ajatustani ääneen.  

–        Sä puhut aina siitä mitä sun vanhemmat haluaa. Mutta mitä sä itse haluat? kysyin. – Ootko sä ikinä miettinyt, että jos sä et menisikään lääkikseen, niin mitä muuta sä tekisit? jatkoin.

–        En mä tiedä, Unna vastasi kohauttaen harteitaan. – Mä olen tiennyt jo ala-asteelta saakka, että musta tulee lääkäri, joten en mä ole edes ajatellut mitään muuta vaihtoehtoa. Kaikki mitä mä olen tehnyt, on tähdännyt siihen yhteen päämäärään. Jos se päämäärä otettaisiin multa pois, mä olisin täysin tyhjän päällä. En uskalla edes ajatella sitä.

–        Mitä, jos sä ajattelisit? kysyin hiljaa. – Ajattelisit kerrankin, mitä sä itse haluat riippumatta siitä mitä sun vanhemmat tai toiset susta haluaa. Tää on sun oma elämä. Ei sun tarvi elää sitä toisten ehtojen mukaan. Kyllä sun porukatkin varmaan haluaa, että sä teet sellasia juttuja, jota itse haluat tehdä, ja oot onnellinen.

Unna katsahti minuun oudosti.

–        Meidän suvussa tai perheessä ei ajatella noin. Kaiken pitää ennen kaikkea näyttää hyvälle ulospäin. Velvollisuus ennen kaikkea. Ihan sama, miltä kenestäkään mikään tuntuu, kunhan ulospäin näyttää hyvältä. Kunhan pärjätään kaikkia muita paremmin, Unnan äänen katkera sävy sai minut vilkaisemaan häneen, mutta Unna tuijotti itsepäisesti merelle.

–        Mitäs Jake tykkäis, jos sä lähtisit reilaamaan? Vai lähtiskö se meidän mukaan? Ens vuonna sillä on jo armeijakin ohi, Unna sanoi äkkiä, vaihtaen puheenaihetta.

Se ei selvästi halunnut puhua tästä aiheesta enempää, joten annoin tällä kertaa olla.

–        Se lopetti armeijan, sanoin lyhyesti.

Unna vilkaisi minuun.

–        Ai. No ei mikään ihme. Mä ihmettelinkin, että miten se ylipäätään meni sinne. Se ei ole jotenkin yhtään sen tyylinen, että se osaisi olla armeijassa. Jake armeijan harmaissa on melkein yhtä luonteva ajatus, kun joku laittaisi mut armeijaan, kuvittelepa huviksesi sitä näkyä, alokas Unna ilmoittautuu palvelukseen, se sanoi hiljaisella, ujolla äänellä ja nosti kätensä ikään kuin lippaan. Naurahdin, ja Unna virnisti itseironisesti.

–        Niin no. Jake sanoi, että se oli ylipäätään mennyt sinne vaan mun takia. Oonko mä tosiaan niin pelottava, että Jake ei uskalla olla menemättä armeijaan sen takia, että pelkää etten hyväksy sitä? kysyin puoliksi vitsillä, puoliksi tosissani.

Unna vakavoitui.

–        Sä osaat kyllä kieltämättä joskus olla aika pelottava, ja melko jyrkkä mielipiteissäsi, se sanoi varovasti. – Ja Jake pelkää muutenkin, ettei se riitä sulle. Että sä jätät sen jossain vaiheessa kuitenkin.

Säpsähdin.

–        Et kai sä vaan oo jättämässä Jakea? Unna kysyi, huomattuaan tarkkanäköisenä reaktioni.  

–        En mä tiedä, sanoin rehellisesti, ja hypistelin käsissäni olevan kahvimukin reunoja.

–        Onko jotain tapahtunut, vai? se kysyi.

–        Ei mitään erityistä. Paitsi minä olen taas tapahtunut. Mun perus ahdistusreaktio pukkaa päälle.

–        Ei kai? Mutta sehän on Jake. Te ootte ollu frendejä skidistä saakka. Miten sua senkin kanssa nyt ahdistaa?

–        En mä hitto tiedä mikä mua vaivaa, mutta musta vaan tuntuu, että ei tästä tule taas yhtään mitään. Mulla on semmonen olo, että haluan vaan irti. Jake alkoi nurisemaan mulle viimeksi siitä, että näen liikaa Jonia ja muita frendejäni. Että en enää näe sitä niin usein kuin muita. Kun me oltiin vaan frendejä, ei ikinä tarvinnut perustella sitä, jos meni jonnekin joskus jonkun muun kanssa.

–        Kun te olitte vaan frendejä, sä halusit aina mennä joka paikkaan Jaken kanssa, te olitte aina yhdessä, Unna huomautti.

Olin hiljaa. En voinut kieltää Unnan sanoja. Jokin oli muuttunut seurustelun myötä, ja yhdessäolosta oli yhtäkkiä tullut velvoite.

–        Jake ei taida vielä tietää tosta sun vaiheilusta? Unna kysyi, kun olin yhä hiljaa.

–        En mä oo vielä puhunut sille, mutta kyllä se vaistoaa, että joku on vialla, myönsin. – Ja mua hävettää myöntää, mutta mä oon vältelly sitä. Ei oo helppoa nimittäin tällä kertaa, huokaisin sitten.

–        Ei varmaan. Sä välität siitä kuitenkin vielä?

–        Totta kai mä välitän siitä. Enkä koskaan lakkaa välittämästä. Se on ollut mulle niin hyvä ystävä skidistä saakka, kuin veli, jolle mä oon aina voinut kertoa ihan kaiken, ja joka tuntee mut ehkä parhaiten, kun kukaan. Ja mä tunnen sen ehkä parhaiten, kun kukaan. Siksi tää onkin niin hiton vaikeeta. Mä en halua satuttaa sitä. Mun ei ois koskaan pitänyt alkaa seurustella sen kanssa. Meillä meni frendeinä niin hyvin, miks piti sekottaa siihen mitään muuta? Mutta katumus ei auta enää. Mä en vaan pysty tähän nyt.

–        Voi paska. Se on Jakelle tosi paha paikka, niin kauan, kun se odotti sua, ja nyt…, Unna sanoi, silmät hieman kyyneltyen Jaken puolesta.

Unna herkistyi niin helposti, tunsi myötätuntoa toisten puolesta, ja Jake oli Unnallekin tärkeä, sillä nekin oli ystävystyneet minun kauttani, ja olimme viettäneet aikaa kolmistaan melko paljon kuluneen parin vuoden aikana.

Tunsin itseni kurjaksi roistoksi, enkä varmasti viimeistä kertaa. Tunteeni olivat kuitenkin jälleen yksi toivoton sotku, jonka setvimistä en uskaltanut edes ajatella. Oli helpompaa vain päästää irti, lähteä pois, kuin jäädä selvittämään sitä lankakerää.

–        Katotaako onko larppisivuille tullu mitään päivitystä siitä pelistä? kysyin.

Oli minun vuoroni vaihtaa puheenaihetta. Unna katsoi merkitsevästi, mutta ei jatkanut keskustelua enää. Taivaalle kiitos ystävistä, jotka ymmärsivät antaa olla silloin kun tarvitsi.

Otin luurini taskusta, ja surffailin larppikalenteriin. Äkkiä silmiini osui sivustoilta mainos, jota en ollut aiemmin nähnyt.  

–        Kato, Unna! huudahdin sitten hänelle.

–        Mitä?

–        Lue toi! sanoin, kädet täristen innostuksesta, ja ojensin luurini Unnalle.

 

Oletko 17 - 22 –vuotias larppauksen harrastaja? Hae mukaan ennennäkemättömään seikkailupeliin, joka järjestetään Ranskassa upeissa puitteissa. Peli pelataan ajalla 1.7-30.7.2018. Vietä unelmiesi kesäloma huikean upeassa, vanhassa linnassa jylhien vuorten keskellä! Hakuaika päättyy 6.5.2018, joten toimi heti.  Peli televisioidaan kokonaisuudessaan. Voittajalle on luvassa 10 000 euron palkinto. Älä missaa tätä!  Katso lisätietoja täältä: http://larppilinna.com

 

–        Ei hitto, miten me ei olla tätä aiemmin huomattu? Unna kysyi innostuksesta täristen.

–        En tiiä. Mutta tänään on hitto vika hakupäivä. Mitä aattelet, pistetäänkö huvikseen hakemukset menemään?

–        Pistetään, Unna sanoi katsoen minua silmät loistaen.

–        Mieti, kuukausi kesällä Ranskassa! Just kun puhuttiin reissuun lähdöstä, niin tää löyty heti. Jos ei tää oo merkki niin ei sitten mikään.

–        Niinpä, Unna sanoi, silmät loistaen.

Naputtelimme molemmat omilla luureillamme ilmoittautumislomakkeet, ja kun ne olivat valmiit, katsoimme toisiamme.

–        Yhtä aikaa, sanoin, ja sitten lähetimme hakemukset.

–        Uskalletaanko mennä kouluun, Unna kysyi sitten, katsoessaan kelloaan merkitsevästi.

–        Totta hitossa, sanoin. – Ei sulla oo mitään hätää Kimin taholta.

 

LUKU 4.
Lars

Lars Enström istui mustalla, nahkaisella työtuolillaan, ja myhäili tyytyväisenä.  Pöytälaatikossa odottava sikari kutsui häntä kuin seireenin laulu, niin että hän saattoi melkein jo maistaa sen voimakkaan, aromikkaan maun suussaan. Ja sen, mitä sen polttaminen hänelle merkitsi.  Hän näki jo itsensä seisomassa loistohotellin parvekkeella, siemailemassa Pinot Noiria häikäilemättömän kalliista kristallilasista, ja tuijottamassa aurinkoiselle merelle kainalossaan upea, hänen nerouttaan palvova povekas…

–        Krmh, rykäisy keskeytti Larsin suureelliset haaveet, ja hän kääntyi harmistuneena kohti laimeaa, tympeää psykologia, jonka kanssa hänen oli tehtävä yhteistyötä larppilinnan pelaajien rekrytoinnin osalta.

Psykologit, mokoma turha ammattikunta, Lars tuhahti mielessään. Jos oli pakko sietää moisia turhantärkeitä lässyttäjiä, olisi edes ollut nuori ja kaunis. Mutta ei, hän oli saanut riesakseen jo kehdossa harmaantuneen virkaintoisen komentelijan.

–        Koska voin aloittaa pelaajien haastattelut? Teillä ilmeisesti kuitenkin on jo mietittynä valmiiksi suurin osa pelaajista? Aika käy vähiin, ja haluan tehdä työni perusteellisesti, Anna sanoi hieman kärsimättömästi.

–        ­­Niin tietysti, Lars huokaisi.  – Voimme kutsua osan paikalle jo huomenna. Tänään on viimeinen hakupäivä, joten homma on sen osalta pulkassa aivan pian. Haastattelen huomenna viimeiset mahdolliset ehdokkaat.

–        Voisit sopia ajat heti, Anna ehdotti, katsoen häneen vaativasti. – Minullakin on jonkinlaiset työajat, hän vihjaisi koputtaen kelloaan vihjaavasti.

Naisen jatkuva komenteleva asenne ärsytti Larsia, mutta hän nyökkäsi. Nyt ei ollut sopiva aika haastaa riitaa psykologin kanssa, saatika suututtaa tätä, sillä hänellä ei olisi aikaa etsiä ketään toista tällä aikataululla.

–        Teen sen heti, hän sanoikin sävyisästi.

Sitten hän kohotti kulmiaan psykologille. Eikö se tajunnut vihjausta lähteä? Anna keräsi paperinsa, ja kokosi ne ruskeaan salkkuunsa.

–        Ilmoita ajat minulle sähköpostiin, nainen tokaisi.

–        Niin teen, Lars sanoi, koettaen peittää ärtymyksensä.

Kun ovi sulkeutui naisen takana, Lars hymyili leveästi, ja nojautui nojatuoliaan vasten kädet niskansa takana. Tämä projekti tekisi hänestä rikkaan miehen. Hetki vain, ja kassa alkaisi kilistä, eikä lakkaisi kilisemästä ihan hetkeen.

 ----------------------

LUKU 5.
Unna

Laskin puhelimen pöydälle, ja käteni tärisivät. Haastattelusta ja testeistä oli ehtinyt kulua vasta muutama tunti, enkä ollut odottanut saavani tietoa vielä useaan päivään. En tiennyt mitä minun olisi pitänyt äsken saamastani puhelusta ajatella. Olisinko onnellinen ja innoissani saamastani mahdollisuudesta, vai ainoastaan kauhuissani?  Oli täysin eri asia pelata pienen porukan keskellä, kuin mennä pelaamaan kameroiden eteen, jossa mahdollisesti sadattuhannet nuoret seuraisivat toimiani. Arvostelisivat. Pelin keskustelupalstat täyttyisivät norsu – kommenteista ja olisin pian julkisen naurun aiheena. Kim ja muut väistämättä kuulisivat ohjelmasta ja osallistumisestani siihen. Ja minkä tilaisuuden se antaisikaan heille. Mitä hittoa oikein olin ajatellut?  Lysähdin onnettomana sängylleni ja tuijotin puhelintani arvioivasti. Ehtisin vielä peruuttaa. Jos soittaisin heti perään.

Säpsähdin kun puhelimeni soi kuin käskystä. Nyt ne soittavat perään ja pahoittelevat, että valinnassani on sattunut jokin erehdys, ajattelin helpottuneena, ja syöksyin vastaamaan.

–        Mä pääsin, Unna! Tinkan innostunut ääni kuulutti heti vastattuani puhelimeen.

–        Mä myös, vastasin automaattisesti, ennen kuin ehdin ajatella.

–        Oikeesti? Tästä tulee mahtavin kesä ikinä!

–        Ehkä, sanoin epävarmasti, - tai sitten sosiaalinen ja ammatillinen itsemurha, olisin halunnut lisätä, mutten halunnut pilata Tinkan tunnelmaa.

–        Mä tuun sinne, voidaan suunnitella.

–        Mä en itse asiassa tiedä…, aloitin, mutta Tinka ehti jo lopettaa puhelun.

Tuijotin tuuttaavaa puhelinta kädessäni, ja istuin huokaisten takaisin alas. Nyt kun Tinka tiesi, se ei todellakaan antaisi minun livetä tästä.

Katselin huoneeni vaaleanvihreitä, kukkakuvioisia tapetteja. Tuttua, turvallista kirjoja pursuavaa kirjahyllyäni, työpöytää, jonka äärellä olin juuri puhelun tullessa piirtänyt uutta sarjakuvaani. Hiljaista, rauhallista kotia, jonka uumenissa oli ainoa turvapaikkani koko maailmassa. Sade ropisi ikkunaan rauhoittavasti, ja koirani Uffe oli käpertynyt päiväpeittoni päälle ja hengitti rauhallisesti. Silitin sen pehmeää, vaaleaa päätä ja sen toinen korva kohosi hieman, ja se avasi laiskasti toisen silmänsä hetkeksi, mutta ummisti sitten silmänsä uudelleen, kun jatkoin silittämistä. 

–         Mitä luulet, Uffe, onko musta siihen? Tuleeko musta koko maailman yhteinen naurunaihe, jos menen? kysyin koiralta hiljaa.

Uffe vain jatkoi tuhinaansa, vastaamatta kysymykseeni mitenkään. Annoin sen nukkua, ja nousin sitten sängyltä. Kaapissa pitäisi olla vielä pari levyä suklaata. Suklaa oli aina vastaus kaikkeen.

Talo oli hiljainen. Se oli ollut hiljainen viime syksystä saakka, jolloin isoveljeni Sasu oli muuttanut omaan asuntoonsa, päästyään yliopistoon. Sasu opiskeli lääkäriksi, kuinkas muutenkaan. Perheessämme muita vaihtoehtoja ei edes harkittu. Sen jälkeen Sasua ei juuri ollut kotona näkynyt. Opiskelijaelämä oli vienyt mukanaan. Pian muuttaisin itsekin. Ajatus lääkiksestä hermostutti. Viime aikoina olin työntänyt tulevaisuuden kokonaan pois ajatuksistani. En halunnut ajatella sitä. Pelkäsin tuottavani pettymyksen. En selviäisikään pääsykokeista. Ja jos selviäisin…

En halunnut lääkäriksi. Se oli paljas, puhdas totuus, jonka myöntämistä itselleni kuitenkin välttelin. Viime aikoina ajatus kuitenkin oli puskenut läpi yhä useammin ja useammin. En halua tätä elämää. Ajatus oli kuitenkin kauhistuttava monestakin syystä. Perheen ja suvun odotusten pettäminen tuntui mahdottomalta. Lisäksi, jos en halunnut tätä, mitä minä sitten oikein halusin? En tiennyt sitä. Koko elämäni oli tuntunut kulkevan väistämättömästi yhdellä raiteella yhteen suuntaan. En ollut nähnyt risteäviä raiteita, enkä nähnyt niitä nytkään.

Ehkä kuukausi irti tästä kaikesta tekisikin hyvää?  Ehkä Ranska ei sittenkään olisi hutilyönti, ehkä se olisi parasta mitä minulle koskaan oli tapahtunut, ajattelin, kun ensimmäinen suklaapala suli suussani. WhatsApp piippasi.

”Tuu sittenkin Robertsiin, mä tarjoon tällä kertaa”. Tinka.

Kurtistin kulmiani. Sateeseen lähteminen ei yhtään houkutellut.  Olin myös pelännyt lähteä kotoa sen jälkeen, kun Tinka ja Kim olivat ottaneet viimeksi yhteen. Kimin katse oli seurannut minua koulussa sen jälkeen ihan liian usein. Ihan kuin se olisi odottanut hetkeä, kun olisin yksin. Pelkäsin törmääväni siihen kadulla, pelkäsin seurauksia. En olisi halunnut lähteä.

Silti huomasin vastaavani Tinkan viestiin ”ok”, ja vetäväni takkia päälleni ehtiäkseni seuraavaan bussiin.

Sade vihmoi vaakasuorassa edestä, ja puuskittainen tuuli sai aikaan sen, että housuni olivat märät bussipysäkille päästyäni. Paleli. Bussi kaarsi näkyviin kulman takaa melkein heti, ja astuin kyytiin. Bussi oli lähes tyhjä, vain muutama vanhus istui etupenkellä, ja he katsoivat minua kulkiessani ohitse. Katsoin ulos ikkunasta, kun sateiset, synkät maisemat vaihtuivat. Bussi pysähtyi ottamaan jonkun kyytiin, en katsonut kenet. Kun lähdimme taas liikkeelle, huomasin sivusilmällä, että joku oli pysähtynyt viereeni.

–        Saako tähän istua?

Tuttu ääni. Liian tuttu. Tunsin, kuinka kuuma puna nousi kasvoilleni, ja harmittelin, etten ollut ottanut kuulokkeita mukaani. Olisin voinut teeskennellä, etten kuullut.

–        Joo, istu vaan, mutisin sitten hiljaa, katsomatta Mikoon.

–        Mun on oikeastaan pitänyt tulla puhumaan sun kanssa, en vain ole oikein tiennyt miten, Miko sanoi seuraavaksi, kun istahti viereeni.

Tunsin, kuinka hermostuminen alkoi ottaa jälleen valtaa kehostani. Sydän alkoi hakata kovempaa, jokainen vartaloni lihas jännittyi, ja hengitin pinnallisesti. Ei paniikkikohtausta, Unna, ei nyt, rukoilin jälleen mielessäni. 

–        Ai, miksi? sain lopulta kysyttyä häneltä. Teki mieli lyödä itseäni. Miten onnistuinkin kuulostamaan niin ääliöltä?

–        Piti pyytää anteeksi sitä viimekertasta.

Katsoin nyt Mikoon yllättyneenä. Kohtasin hänen ruskeat, vilpittömät silmänsä, ja sävähdin. Tunsin, kuinka puna syventyi kasvoillani, ja painoin äkkiä katseeni nolostuneena. Se katse ja hänen läheisyytensä muistutti minua kaikista niistä typeristä unelmista, joita olin elätellyt hänen suhteensa sen jälkeen, kun hän oli puolustanut minua ja Tinkaa. Unohda, Unna. Toi kundi ei ole kiinnostunut susta, tiuskaisin itselleni vihaisena mielessäni.

–        Miksi sä anteeksi pyytelet. Sähän autoit meitä, sanoin katsellen ulos ikkunasta, yrittäen rauhoittaa itseni ja laukkaavan sydämeni.

–        Annoin sen tilanteen mennä liian pitkälle, ja olen muutenkin katsellut vierestä jo liian pitkään Kimin hölmöilyjä, Miko sanoi.

En vastannut. Onnekseni pysäkki, jolla olin jäämässä, oli seuraavana. Kurkotin painamaan pysähtymisnappia.

–        Sä oot jäämässä? Miko totesi.

–        Joo.

–        Ok, Miko nousi käytävälle, ja odotti, että pääsin kömpimään penkiltä ylös.

Tunsin itseni kömpelöksi ja hitaaksi Mikon katseen seuratessa minua. Viimein olin käytävällä. Hän ei kuitenkaan istunut heti takaisin paikalleen, vaan jäi seisomaan vielä hetkeksi eteeni, pitäen käytävän penkeistä kiinni molemmin puolin. En voinut ohittaa häntä. En pystynyt myöskään katsomaan häntä, vaan tuijotin posket punaisina lattiaan, toivoen, että pääsisin tilanteesta jo pois.

– Sun ei tarvi kestää semmosta käytöstä Kimiltä, Unna, eikä joutua pelkäämään broidia. Jos se tekee jotain tollasta vielä uudelleen, kerro mulle, ok? Voit soittaa millon tahansa, jos tulee sellanen tilanne, Mikon sanat saivat minut nostamaan yllättyneenä katseeni häneen. Katse oli edelleen vilpitön, lämmin.

Hän ojensi paperilapun käteeni, ja otin sen vastaan automaattisesti, rutistaen sen kämmenteni väliin.  Bussi pysähtyi. Ovet avautuivat.

–        Mun pitää mennä, sanoin.

Miko päästi minut ohitseen, ja kävelin vetelin jaloin ovelle, astuen ulos sateeseen.

Bussi ajoi pois, ja huomasin vasta hetken kuluttua olevani läpimärkä. Sateenvarjo roikkui käsissäni avaamattomana, ja kaatosade räimi katukiveyksiin, enkä minä tuntenut mitään. Tämä oli unta. Oli pakko olla, ajattelin hetken kuluttua, sateen valuessa pitkin kasvojani. Mikon kaltainen kundi ei oikeassa elämässä tulisi istumaan viereeni, huomioisi minua, saatika tarjoutuisi puolustamaan minua veljeään vastaan. Eihän? Olin tottunut siihen, että pojat katsoivat minuun kahdella tavalla: joko katse ohitti minut kokonaan, kuin en olisi ollut olemassa lainkaan. Tai sitten minua katsottiin inhoavasti. Olin kuullut satoja kertoja yläasteen ja vielä lukionkin aikana, kuinka ”vitun ällöttävä” olin. Kuinka en kelpaisi koskaan kenellekään, koska olin läski ihraläjä. Olin alkanut uskoa siihen. Että olin niin ruma ja inhottava, että kukaan ei voinut edes katsoa minuun.  Mutta Miko oli katsonut minuun. Eikä katseessa ollut ollut inhoa.

 -----------------------

 

LUKU 6.
Tinka

–        Oletko nyt aivan varma tästä? Reia kysyi jälleen kerran, seuratessaan pakkaamistani huolestunut katse silmissään.

–        Miksen olisi? kysyin ihmetellen. Hänellä ei ollut tapana emoilla - koskaan -, joten miksi hän teki niin nyt?

–        Se on niin kaukana, hän sanoi, puristaen huulensa tiukaksi viivaksi, ja jokin kimmelsi hänen silmäkulmassaan.

Kurtistin kulmiani, sillä meillä ei ollut tapana vetistellä. Kummallakaan. En edes muistanut olinko koskaan nähnyt äitini itkevän. Se ei kerta kaikkiaan ollut hänen tapaistaan.  Fidelin naiset tiesivät, että elämästä ei kyynelehtimällä selvinnyt. Äitini oli opettanut sen minulle jo pienestä pitäen. Reia piti itsensä kasassa, aina, joten lakkasin pakkaamasta, ja kävelin hänen eteensä.

–        Mikä nyt oikeasti on? kysyin.  – Olen pois vain kuukauden. Missä on se Reia nyt, joka aina sanoo, että tässä elämässä kannattaa mieluummin potkia ovet sisään kuin nyyhkyttää?  

Hän hymyili vinosti omille sanoilleen.

–        Tiedän, mutta…, no, kai minun vain tulee ikävä sinua, hän sanoi, ja halasi minua sitten tiukasti.

Säpsähdin. Toinen asia, mitä meillä ei juurikaan tehty. Mistä tässä on oikein kyse?  – Olet ainoa, joka minulla on, Tinka. Etkä ole ollut koskaan niin kauan pois. Minusta tuntuu siltä kuin… lentäisit pois pesästä, hän selitti sitten hiljaa.

–        Se on varmaan asia mihin kannattaa totutella. En asu täällä ikuisesti, tajuat varmaan sen?  Kannattaisi varmaan hommata joku hemmo tänne pikkuhiljaa, jos et halua olla yksin, sanoin sitten kiusoitellen.

–        Minun elämäni hemmot on varmasti jo taputeltu, hän tuhahti.

–        Mihin taputtelit? kysyin kohottaen kulmiani.

–        Voi Tinka, Tinka, hän nauroi, kuulostaen jo enemmän omalta itseltään.  

–        Ei mutta oikeasti. Nuorihan sä vielä olet, vastasin.

–        Nuoruus on niin suhteellinen käsite, Reia huokaisi, – Sitä paitsi, vaikka olisinkin nuori, en ole enää naiivi. Miehet vaativat liikaa panostamista, hän huokaisi. – En jaksaisi enää sitä tunnemössöä ja säätämistä.

–        Säätäminen on elämän suola, vakuutin hänelle, ja jatkoin rinkkani pakkaamista.

–        Siitä puheen ollen. Mitenkäs Jake suhtautuu lähtöösi? Reia uteli, nojatessaan huoneeni oveen.

Käteni puristuivat pitelemäni paidan ympärille, ja hengähdin syvään. Niin. Jake. Se olisi vielä edessä tänään illalla.

–        Varmaan kuulen sen tänään, sanoin välttelevästi.

–        Etkö ole kertonut hänelle? Reia kysyi terävästi.

–        Tässä on ollut kaikenlaista…

–        Tinka, hän sanoi, ja terävä äänensävy sai minut kääntymään häntä kohti. – Et löydä toista sellaista poikaa kovin helposti. Ei ole mitenkään itsestäänselvää löytää ihmistä, joka on tuntenut sinut koko elämäsi, joka rakastaa sinua ehdoitta, ja johon voit varmasti luottaa. Älä suhtaudu siihen kevyesti. Jake on kunnon poika, ja tällä elämän kokemuksella voin kertoa, että hänenlaisiaan poikia ja miehiä ei kasva jokaisen puun oksalla. Äijät osaavat kyllä tulla elämääsi ja pistää sen sekaisin, mutta he ovat aivan yhtä hyviä kävelemään pois silloin kun asiat muuttuvat liian monimutkaisiksi. Jake ei koskaan tee sitä sinulle, ja se on jotakin, mitä kannattaa ajatella, ennen kuin heität sen roskiin.  

–        Kiitos tästä elämän neuvosta, mutta valitettavasti joudun elämään itse oman elämäni ja tekemään omat virheeni, sanoin kuivasti.

En viitsinyt lisätä, että Jake ei tosiaan ollut se, joka kävelisi pois, vaan minä. Minä olin se, joka käveli pois. Aina. Koska en osannut jäädä, koska lähteminen oli aina helpompaa, kuin jäädä käsittelemään niitä epämiellyttäviä tunteita, joita seurusteleminen herätti.  

Reia huokaisi, mutta ei jatkanut keskustelua enää. Äitini oli viisas nainen, ja tiesi, milloin taistelu oli hävitty. 

Jake istui kädet polviensa ympärille kiedottuina kalliolla, katsellen merelle. Pysähdyin pyöräni kanssa sen verran kauas hänestä, että hän ei vielä huomannut minua. Halusin katsella häntä rauhassa hetken, tehdä itselleni selväksi, että tämä todellakin oli sitä, mitä halusin. Tuuli pyöritti hänen ruskeita, ennestäänkin jo pörröisiä hiuksiaan, ja hymyilin hieman haikeasti.  Se oli niin tuttu näky. Purin hampaani yhteen, ja pakotin typerät kyynelet pois silmistäni, sillä niistä ei olisi nyt mitään hyötyä.  Jätin pyörän lähimmän puun juurelle, ja kävelin sitten hänen luokseen.  

–        Sait sitten vihdoin mut mahtumaan kalenteriisi? Jake kysyi kääntymättä, kun olin jo melkein hänen vierellään.

–        Sori, että en ole ehtinyt nähdä sua, sanoin hiljaa.

–        Et ole ehtinyt. Tai et ole tahtonut. Sanopa Tinka, ihan rehellisesti, kumpaa se on? Jake sanoi, vilkaisten minua tummasti.

Istuin hänen viereensä, ja katsoin meren laineita. En häntä. En vahingossakaan häntä.

–        Ehkä se on vähän kumpaakin, tunnustin sitten.

–        Niin. Olisi varsin mukavaa, jos kertoisit mullekin, missä me oikein mennään, Jake sanoi. – Kai mä ansaitsen sentään sen verran? Totuuden?

–        Niin ansaitset. Sen takia me ollaan nyt tässä, sanoin hiljaa.

–        Onko sulla joku toinen? Joni? suora kysymys.

–        Joni on mun ystävä, ei mitään muuta. Eikä ole ketään toistakaan, ei ole kyse mistään sellaisesta.

–        Mutta mä en vaan riitä sulle jostain muusta syystä? Mä olen liian tylsä, liian turvallinen, liian rakastunut suhun ollakseni jännittävä, vai mitä se on? Kerro mulle Tinka, koska mä todella haluan tietää, miksi mä en kelpaa sulle.

–        Mä en ole jättämässä sua Jake, sanoin hiljaa, ja silloin hän nosti katseensa minuun.

Toivo hänen silmissään iski minuun pahemmin kuin puukko, jonka hän olisi voinut lyödä sydämeni läpi. Hittoko minua vaivasi, kun en osannut asetella sanojani paremmin?

–        Mä tarkotin, että mä haluan tässä vaiheessa vaan pitää taukoa meistä, korjasin nopeasti.  

–        Taukoa, Jake sanoi hämillään, toivon kadotessa hänen silmistään. – Miksi, Tinka? Mä luulin, että meillä on mennyt hyvin? hän sanoi, lähes tuskaisesti.

–        Mä vaan tarvitsen nyt tilaa. Aikaa miettiä, mitä mä oikein haluan elämältäni.

–        Mä en ymmärrä sua, Tinka. Meillä on ollut niin hyvä olla yhdessä. Vai olenko mä vain kuvitellut sen? Olenko vain mä ollut onnellinen siitä, että saan vihdoin olla sun kanssa, ja sä olet ollut koko ajan vain ahdistunut?

–        Ei se niinkään ole.

–        No miten se sitten on?

–        Mä lähden kuukaudeksi Ranskaan, sanoin, kääntäen katseeni pois hänestä.

–        Mitä? Miksi?

Kaivoin puhelimeni esiin, ja annoin mitään puhumatta hä-

nen lukea larppilinnan sivustot läpi.

–        Kerrot mulle tänkin vasta nyt, se sanoi hiljaa, loukkaantuneena.

–        Mä ajattelin, että mä saan etäisyyttä kaikkeen. Mä olen pois vaan kuukauden. Pidetään taukoa sen aikaa, ja katsotaan sitten uudelleen. Ei mun tunteet sua kohtaan oo mihkään kadonnut, kyllä mä rakastan sua yhä, Jake. Sä olet, ja tulet aina olemaan mulle tärkeä, sanoin hiljaa, katsoen nyt suoraan häneen.

Loukkaantuminen, tuska paistoi jokaisesta hänen kehonsa asennosta ja eleestä, eikä hän suostunut katsomaan minuun.

–        Sulla on todella outo tapa osoittaa rakkautta, hän sanoi hiljaa. – Sä väität, että sun tunteet ei oo kadonnut mihinkään, mutta silti sä haluat pitää taukoa, ja lähteä karkuun. Vai kumpaa se on Tinka? Lähdetkö sä karkuun mua Ranskaan saakka, vai haluatko sä taukoa juuri siksi, että sä lähdet sinne? Että sulla on vapaus löytää sieltä joku toinen mies?

Huokaisin ärtyneenä. Miksi Jake kuvitteli koko ajan, että yritin löytää jonkun toisen, kun kyse oli yksinkertaisesti siitä, että halusin irti kaikesta. En todellakaan halunnut sitoa itseäni keneenkään toiseen. Tämä oli varmasti yksi iso syy siihen, miksen kestänyt seurustelua. Jatkuva tunteiden tonkiminen ja vakuuttelu rassasi hermojani.  

–        En mä etsi ketään muuta, Jake. Se on vaan… Mä en vaan halua nyt olla kenenkään kanssa. Mun tarvii vaan saada nyt tilaa hengittää.

Jake katsoi pois minusta, hiljaisuus laskeutui välillemme. Minun ei tarvinnut katsoa häneen tietääkseni, että hän yritti kaikin voimin olla itkemättä. Tunsin hänet liian hyvin, eikä hän normaalisti peitellyt tunteitaan. Ei iloa, surua, kyyneleitä tai mitään muutakaan. Mutta nyt hän koetti tehdä niin.

–        Mikä on muuttunut? hän kysyi lopulta vaisusti. – Me ollaan oltu yhdessä ihan aina, lapsesta saakka, aamusta iltaan aina kun vaan mahdollista, eikä sua ennen ole ahdistanut. Meillä on aina ollut hyvä olla yhdessä. Miksi sun nyt yhtäkkiä on vaikea hengittää mun seurassa?

–        En mä tiedä. Seurustelu muuttaa asioita, kaikki on… monimutkaisempaa, sanoin.

–        Millä tavalla? Me ollaan yhä me. Mä olen ihan sama Jake, kun aina, ja sä ihan sama Tinka. Miten seurustelu tekee siitä olemisesta erilaista? Mä haluan ymmärtää sua, ymmärtää mikä mussa yhtäkkiä ahdistaa sua. Mitä mä olen tehnyt, että mä tukahdutan sua niin?

–        Et sä ole tehnyt mitään, etkä sä tukahduta mua, Jake, sanoin turhautuneena. – Mun tunteet tässä tilanteessa tukahduttaa mua. Mä en vaan pysty tähän nyt.  

–        Mihin tähän sä et pysty? Rakkauteen? Suhteeseen mun kanssa? Sitoutumiseen?

–        Mihinkään noista, okei? Mä en pysty nyt just mihinkään noista, tiuskaisin, liiankin tylysti.

Jake säpsähti, kuin olisin lyönyt häntä. Hän oli hetken hiljaa.

–         Tajuatko sä yhtään, miten ristiriitaset signaalit sä mulle nyt lähetät?  Miltä musta tuntuu se, että sanot yhä rakastavasi mua, mutta et halua silti olla mun kanssa?  Ja mun pitää vaan odottaa sun päätöstä – jälleen kerran - kun joku hiton kultainen noutaja.

–        Ei sulla ole mitään velvollisuutta odottaa mua. Jos susta tuntuu siltä, että sä et halua odottaa, sä olet ihan täysin vapaa tekemään omat ratkaisusi. Mä en odota sun olevan mun kultainen noutaja, Jake.  Mutta mun on vaan nyt pakko tehdä tämä.

–        Niin, se on tullut selväksi, Jake sanoi itselleen epäluonteenomaisen tylysti, ja nousi sitten, pudistellen housujaan niihin tarttuneista neulasista.

Sitten hän kääntyi minua kohti, ja loukkaantunut katse hänen silmissään sai minut painamaan katseeni, en pystynyt kohtaamaan Jaken katsetta. En, koska tiesin mitä tein hänelle juuri nyt, enkä voinut kestää sitä, että satutin häntä näin.

–        Sä varmasti tiedät sen, Tinka, että mä odotan sua kyllä. Odotan tasan niin kauan, kun sä tiedät mitä sä haluat. Sä tiedät mun tunteet sua kohtaan. Sä tiedät, että mä rakastan sua enemmän, kun koskaan olen rakastanut, tai tulen rakastamaan ketään toista. Että sä olet ainoa, jonka mä olen koskaan halunnut. Mä odotin sua aiemminkin, odotin sitä, että sä huomaat, että mä voin olla sulle muutakin kuin ystävä. Mä voin kyllä odottaa vielä lisää, jos sä sitä haluat. Sä olet mun anam cara, sielunkumppani, joku, jota kukaan ei koskaan tule korvaamaan mun elämässä.  Enkä mä aio luovuttaa sun suhteen näin helposti. Sä olet mulle liian arvokas, jotta mä voisin antaa sun noin vain mennä pois mun elämästä. Joten kyllä, mä olen sun kultanen noutaja niin kauan, kun sä et potki mua lopullisesti pihalle elämästäsi, mutta mä haluan, että sä tiedät, että sä satutat mua nyt, Tinka. Sä tiedät, että sulla on valta satuttaa mua pahiten, kun kenelläkään toisella koko maailmassa, ja niin sä juuri nyt teet, Jake sanoi hiljaa.

–        Mä olen pahoillani, Jake. Mä tiedän, että tää ei ole reilua sua kohtaan, mutta mä en voi mitään sille, miltä musta tuntuu, sanoin hiljaa.   

–        Et. Ethän sä koskaan voi, hän sanoi tylysti. – Hauskaa matkaa, Tinka! Toivottavasti sä löydät sieltä Ranskasta sen, mitä hittoa se on mitä etsitkin, hän sanoi viimeisiksi sanoikseen, ja kääntyi sitten pois.

Minä istuin kalliolla vielä, kun aurinko laski puiden taakse, ja ihailin villiä, vapaata merta. Minuutti minuutilta ahdistus, suru helpotti, kun katselin, kuuntelin meren aaltojen loisketta kallioita vasten. Hengitys kulki vihdoin vapaasti, olin irti sitoumuksista, irti velvollisuuksista, ja kesäinen tuuli tarttui hiuksiini, pyöritti ne villisti sekaisin, ja suolainen meren tuoksu, tuuli ja hämärtyvä ilta saivat minut hymyilemään.  Irti. Kaikesta. Kaikista.

 

 --------------------

 

LUKU 7.
Tinka

En voinut vieläkään uskoa todeksi sitä, että olimme vihdoin täällä. Että se oli todella totta, että minut ja Unna oli molemmat valittu mukaan larppilinnaan satojen hakijoiden joukosta.  Mutta tässä me vain olimme. Katsoimme toisiamme ja hymyilimme hieman typertyneinä. Seikkailu saattoi alkaa.   

   Bussi oli noutanut ryhmämme lentokentältä, ja jättänyt meidät linnalle johtavan, hyvin huonokuntoisen tien päähän. Linnalle kerran johtanut autotie oli mutainen, täynnä kivenlohkareita ja heinää, eikä bussikuski suostunut ajamaan meitä perille saakka siinä pelossa, että auto jumittuisi tielle. Niinpä saimme kävellä viimeiset kilometrit rinkkoinemme kaikkinemme.  Pian tietä ympäröivä metsä muuttui hyvin hoidetun näköiseksi. Tammet tien vierellä vaikuttivat istutetuilta, sillä ne kasvoivat siisteissä riveissä.  Metsätie päättyi suljettuun vanhaan, rautaiseen porttiin, joka kuitenkin oli vain koriste, sillä portin pääsi kiertämään sivusta.

   Henkäisin ihastuksesta, kun näin linnan ensimmäisen kerran. Se oli kuin sadusta. Siitäkin huolimatta, että se oli hieman ränsistynyt, ja myös jollakin tavalla uhkaava. Sen tummat muurit tuntuivat kuin kumartuvan kohti, ja kaukana takana häämöttävät vuoret tehostivat tunnelmaa. Värähdin yhtäkkiä kylmästä.   Työnsin kuitenkin pahaenteisen tunnelman taka-alalle, sillä sumuinen ilma ja tihkusade tuskin tekivät mistään paikasta erityisen kutsuvaa. Astelimme kohti linnan ovia meluavan ryhmämme kanssa.  Käännyin katsomaan sivuilleni, sillä jostakin kuului virtaavan veden solinaa.  Vasemmalla puolella linnasta kulki hiljalleen virtaava joki, jonka yli oli kerran kulkenut puinen silta. Silta oli kuitenkin nyt mädäntynyt, ja keskeltä poikki. Jostakin syystä myös tämä näky sai minut värähtämään. Surullista, miten kaikki oli niin ränsistynyttä.  

    Äkkiä ovi aukeni, ja linnan portailla seisoi aristokraattisen näköinen mies. Kapeine kasvoineen ja pitkänomaisine nenineen hän muistutti jossakin elokuvassa näkemääni kopeaa hovimestaria.

–        Bienvenue, mies sorautti ranskalaisittain, ja siristi sitten silmiään. –  My name is Gerrard, and I own this castle. So… welcome to my kingdom little ones.

Olipa erikoinen tervehdys. Tuli mieleen jostakin syystä satu Hannusta ja Kertusta heidän erehtyessään astumaan noidan piparkakkutaloon. Astuin muiden mukana linnan sisään, ohi ovea pitelevän Gerrardin. Kuvausryhmä oli saapunut jo aiemmin, kameroita oli jo viritetty pitkin linnaa, ja viimeisiä lavastuksia viriteltiin edelleen.  Sisällä linnassa ei välittynyt mitään siitä ränsistyneisyydestä, joka linnan ulkopuolella vallitsi, vaan kaikki oli restauroitu varmastikin hyvin suurella rahalla entiseen loistoonsa. Puitteet pelille olivat ainakin kunnossa, ajattelin ihaillen.

   Heti linnan sisälle päästyämme meitä vastaan käveli pieni, tumma nainen, jonka kasvoilla oli leveä, iloinen hymy.  

–        Tervetuloa larppilinnaan. Minä olen Mandy, ja avustan teitä kaikissa käytännön asioissa täällä. Jos teillä siis tulee mitä tahansa kysyttävää tai ongelmia, kääntykää minun puoleeni. Olkaa hyvä ja viekää ensin matkatavaranne huoneisiinne. Huoneenne ovat toisessa kerroksessa, hän viittasi kädellään edessämme olevia portaita kohti, – ja teille tarkoitettuihin huoneisiin on merkitty nimenne. Otimme huomioon mahdolliset toiveenne huonetovereiden osalta, joten sen osalta pettymyksiä ei pitäisi tulla, hän hymyili.  

–        Onko tänään iltabileitä? joku poika huudahti takaamme.

Käännyin katsomaan häntä ärtyneenä. Vaalea, pitkä ja ylimielinen jätkä, sama, joka oli meuhunnut itsestään ja omasta erinomaisuudestaan koko bussimatkan.

–        Kyllä, järjestimme teille illaksi pelin aloitus bileet, ja bileitä on kyllä tiedossa jatkossakin iltaisin, pelipäivän jälkeen, Mandy lupasi hymyillen.   

–        Onko bisseä kanssa? sama kundi kysyi.

–        Valitettavasti alkoholia ei tarjoilla, koska mukana on myös muutamia alaikäisiä pelaajia, Mandy sanoi.

–        Meille täysi-ikäisille varmaan voi kuitenkin tarjoilla? kundi tinkasi.

Mandy pudisti pahoittelevasti päätään.

–        Meinaatko sä, että meillä on edessä viinaton kuukausi?

Voi taivas mikä urpo.

–        Mikä katastrofi! Ei viinaa… ehkä sun sitten täytyy vain lähteä takaisin kotiisi, sihauttaa kaljatölkki auki, nostaa jalat pöydälle ja osallistua tähän peliin vaan katsojana, koska sehän ehdottomasti ois hienompi kokemus, kun kuitenkin saisi sitä kaljaa, avasin suuni, ennen kuin ehdin ajatella mitä sieltä päästin ulos, ja kaikki kääntyivät katsomaan minuun. Kundi mulkaisi minua pahasti.

–        Ja mikä sun ongelmas on? se kysyi ja astui pari askelta lähemmäs.

–        Rauhoitutaas nyt, Mandy sanoi, ja kundi pysähtyi vastahakoisesti. – Kuule… mikä sinun nimesi onkaan? Mandy kysyi sitten kundilta.  

–        Sam, kundi tokaisi.

–        Kuule Sam, jos sinun on pakko saada alkoholia, täysi-ikäiset ovat varsin vapaita lähtemään pelipäivän jälkeen kaupunkiin baariin. Taksikuljetukset ja juomiset baarissa pitää maksaa itse, sillä ohjelmayhtiö ei maksa kuljetuksia linnalta muualle kaupunkiin.

–        No se ei haittaa, kyllä mulla fyrkkaa riittää, poika totesi ja löi ylävitoset toisen kundin kanssa.

Tummatukkaisen, lihaskimpuksi nimeämäni kundin nimi oli jäänyt mieleeni, koska sillä oli niin ääliömäinen nimi. Manki.  Jätkä pullisteli lihaksiaan ja hymyili ylimielistä hymyään parille ryhmämme kauneimmista mimmeistä. Anna ja Marianna, koriksenpelaaja siskokset olivat varsin tyytyväisen näköisiä saamastaan huomiosta, ja flirttailivat jo täyttä päätä katseillaan hyypiön kanssa, jonka egoilu lähinnä huvitti minua.

–        Jos ei ole juuri nyt muuta ajankohtaista kysyttävää, niin menkäähän katsomaan majoitustilanne ja vaihtamaan vaatteet iltaa varten, seiskalta aloitellaan tuolla linnansalissa iltabileitä, ja huomenna käydään sitten pelin tarina ja hahmonne läpi. Keskiviikkona sitten viimein alkaa peli. Pienenä vinkkinä, että löydätte koko peliä varten hahmoillenne varatut vaatteet huoneistanne. Vaatteistanne saatte ehkä jo hieman vihiä siitä, millaisesta pelistä on kyse, Mandy sanoi innostuneen oloisena.

Se kommentti sai ainakin minut ja Unnan liikkeelle, sillä meitä kiinnosti äärettömästi tänne saakka salassa pidetty pelin juoni ja hahmot.

 

–        Olenko ainoa, jonka mielestä näissä muissa pelaajissa on jotakin vähän outoa? Vai ollaanko me ne oudot? Unna kysyi heti ensimmäisiksi sanoikseen, kun olimme sulkeneet huoneemme oven takanamme.

–        No tähän ryhmään me ollaan varmaan ne oudot, vastasin naurahtaen. – Mutta joo, ei ihan tyypillisiä larppaajia. Veikkaan että suurin osa näistä muista ei ole pelannut ennen peliäkään ja ovat mukana ihan muista syistä. Niinkun esimerkiksi julkisuuden takia, tai rahan, tai molempien.

–        Tai sitten me ollaan tuomitsevia, kateellisia paskoja, Unna totesi, hieman kuivaa huumoria äänessään.

–        Joo, sitä se varmaan on, totesin virnistäen, ja menin rymyämään kaapille. – Katohan tätä, sanoin, ja levittelin esille kaapista löytyneitä vaatteita.  – Melko sotaisan näköisiä asuja. Mitähän me ollaan? Jotain sotilaita?

–        Mutta on täällä iltapukujakin, tosi upeita sellaisia, Unna sanoi ihaillen.

–        Voidaan varmaan laittaa sellaiset päälle tänä iltana, sanoin. – Näytetään, että mekin voidaan olla upeita.

Silloin Unna synkistyi, ja istui vihreä mekko käsissään sängylle.

–        En mä voi mennä tuonne missään iltapuvussa. Mut nauretaan ulos sieltä, se sanoi epätoivoisesti.

–        Eikä naureta. Jos joku idiootti nauraa, niin mä lyön sitä lekalla varpaille, sanoin, ja sain Unnan nauramaan.

–        No sen mä uskon, se hirnui.  Sitten se kuitenkin synkistyi uudelleen.

–        Oikeasti. Mitä mä oikein kuvittelin, kun tulin tänne? Näitkö sä ne muut? Ne muut tytöt oli kaikki niin laihoja ja urheilullisia ja meikattuja.  Miten ihmeessä mä pääsin tänne tällä ulkonäöllä? se kysyi.

–        Unna, sanoin sille vakavasti ja kävelin sen eteen. – Mä oon sanonut sulle ennenkin, että sun ulkonäössä ei oo mitään vikaa. Ei kaikkien tarvi olla mitään pulkannaruja ollakseen kauniita.

–        Helppo sun on sanoa, kun sulla ei ole ikinä ollut ongelmia kilojen kanssa. Sä et tiedä miltä se tuntuu, mennä muiden eteen ja kestää niitä katseita. Olla kun jossain helkkarin näyteikkunassa jatkuvasti, ja kestää sitä, että sulle nauretaan joko päin naamaa, tai vähintään selän takana. Että sua kohdellaan jatkuvasti kun jotain epä-ihmistä, jolla ei ole tunteita tai älyä, joka on muille pelkkä kilojensa ruma summa. Miltä se tuntuu yhtäkkiä nähdä sivusilmällä, kun joku katsoo sua ja näyttää kaverilleen yökkäävää ilmettä, tai kuulla kun joku sanoo sulle päin naamaa, että hyi vittu, että oot ällöttävä? Ei tee kauheesti mieli näyttäytyä missään kevyemmässä vaatteessa.  

–        Kyllä mä ymmärrän sua. Oonhan mä nähnyt mitä sä joudut kestämään. Sun pitäis vaan jaksaa aatella, että muutaman ihmisen idioottimaisuus ei todellakaan tarkoita, että se olisi totta, mitä ne sanoo. Että sussa olisi jotain vikaa, koska ei sussa ole. Sitä paitsi, jos nyt vaan ulkoisista ominaisuuksista puhutaan, sulla on esimerkiksi todella upeat, paksut hiukset, ja nätit silmät. Monet saa tyytyä tällaseen perisuomalaiseen hiirenliruun kun mulla, sanoin, ja nostin vaaleanruskeita, ohuita hiuksiani Unnan vaaleiden paksujen hiusten rinnalle.

–        Vaihdatko? kysyin.

–        Jos sä otat mun kilot, niin sä saat ilomielin mun hiukset, se sanoi, mutta virnisti päälle.  

Virnistin takaisin.

–        Mutta tajuaksä mitä mä yritän tässä onnettomasti selittää? Että kaikissa meissä on huonot ja hyvät puolet. Ei sun kilot anna kenellekään oikeutta huudella sulle, eikä tee susta huonompaa ihmistä. Ei kellään toisella oo oikeutta määritellä sitä, millanen sun pitäisi olla. Sulla ei oo mitään hävettävää. Sun pitäisi kulkea pää pystyssä, ylpeänä siitä, kuka sä olet.

Unna ryhdistäytyi hieman, ja levitti vihreän iltapukunsa sängylle, katsoakseen sitä arvioivasti.   

–        Kai sä oot oikeessa. Mitä hittoa mun kilot muille kuuluu, ei ne niitä itse joudu kantamaan. Olkoon katsomatta, jos häiritsee.  Puetaan päälle ja lähetään, ei kai tästä märehtimisestä oo muutenkaan mitään iloa, se sitten sanoi reippaasti, ja alkoi pukea päälleen.

–        Now that´s my girl! huudahdin, ja kohotin käteni läpsyyn.  Unna läpsäisi vastaan, ja tilanne suli nauruksi.

  Linnansalissa soi jo jumputtava diskomusiikki, kun saavuimme paikalle. Tarjolle oli laitettu pientä suolaista purtavaa, joka ilmeisesti sai käydä ruoasta tänään, sekä alkoholitonta boolia. Anna ja Jace tanssivat keskenään, ja Marianna oli varannut Mankin itselleen. Tai toisinpäin, päätellen siitä, miten Manki pyrki heiluttamaan lanteitaan Mariannaa kohti ja koskettelemaan tyttöä muka vaivihkaa.  Muut keskustelivat salin laidoilla toistensa kanssa.  

–        Kato, tuolla on Joni! huudahdin Unnalle yllättyneenä.

–        Oho. Tääköhän se oli se sen mysteerinen projekti? Se ei ollut mukana pelaajabussissa, eli se on varmaan sitten mukana suunnittelemassa tätä peliä, Unna päätteli.

–        Todennäköisesti, myönsin. – Uskomatonta, että se piti tän oikeesti salassa, ei puhunut mitään sillonkaan, kun kerroin että me on haettu tänne mukaan.

–        Varmaan joku salassapitovelvoite, ei se muuten ois pystynyt vastustamaan sun uteluja, Unna huomautti virnistäen.

–        Joo, ei mulle tosiaan kovin helposti sanota ei, sillon kun oon jotain päättänyt, hymähdin.

Samassa Joni huomasi meidät, ja virnisti iloisesti. Heilautin hänelle kättäni, ja tunsin pienen helpotuksen tunteen sisimmässäni.  Oli mukavaa nähdä joukossa yhdet tutut, ystävälliset kasvot. Joni heilautti takaisin, elehti, että jutellaan myöhemmin. Nyökkäsin.

Äkkiä huomasin, kuinka Sari, ja toinen tyttö, jonka nimeä en vielä muistanut, vilkuilivat minua ja Unnaa välillä, ja heidän ivallisista katseistaan päättelin, että he eivät puhuneet meistä ainakaan mitään hyvää. Siristin heille silmiäni, ja he käänsivät katseensa jatkaen keskusteluaan. Pian he kuitenkin lähtivät kävelemään kohti tanssilattiaa, ja kulkivat meidän ohitsemme.

–        Yksi ystävän vinkki, Unna, tuo iltapukumalli saa sun vatsamakkarat pursuamaan, ja näytät siltä, kun odottaisit viimeisilläsi raskaana nelosia. Kannattaa valita seuraavalla kerralla joku vähän paremmin omalle vartalotyypille sopiva puku. Joku vähän… peittävämpi. Varsinkin kun kamera lihottaa, tyypit ei tykkää katsoa mitään hyllyviä läskejä, Sari, sanoi ja katsoi aivan liian arvostelevasti Unnaa päästä varpaisiin.

Katse oli tasan tarkkaan juuri sellainen, joiden kohteeksi Unna oli pelännyt joutuvansa. Täynnä inhoa ja halveksuntaa. Unna ei sanonut mitään, kääntyi vain pois silmät kyyneltyen, ja lähti niin kovalla kiireellä, että tytöt jäivät hämmästyneenä katsomaan hänen peräänsä. Käännyin Saria ja toista tyttöä kohti ja katseeni täytyi olla murhaava, sillä tyttö säpsähti hieman.

–        En mä millään pahalla sanonut, se vaan on niin, että kannattaa valita kuteensa omalle tyypilleen sopivaksi, varsinkin kun kamera oikeasti lihottaa, sen omaa parastahan mä vaan…, Sari puolusteli.

–        Se on varmaan kauhean mukava tunne olla niin paljon toisten yläpuolella, että on varaa arvostella, sanoin kuivasti, ja käännyin lähteäkseni Unnan perään.  

–        Sano sille frendillesi, että jos on noin herkkänahkainen, ei ois kannattanut tulla tänne. Eikö se tankki tajunnut, että porukka tulee arvostelemaan sitä? Sari huudahti ilkeästi.

–        Mä en sano sille mitään sellasta. Sen sijaan mä sanon nyt sulle, että anna olla viimenen kerta, kun auot päätäsi Unnalle, tai saat mut vastaasi, sanoin Sarille tylysti, ja katsoin sitä kylmästi suoraan silmiin.   

 Sari siristi minulle silmiään vastaten hetken haasteeseeni, mutta käänsi lopulta katseensa minusta pois ensin. Hymähdin, ja käänsin heille selkäni.

–        En mä sua pelkää, Sari huusi vielä perääni haluten saada viimeisen sanan.

Mutta se oli jo myöhäistä, eikä minun tarvinnut vastata hänen sanoihinsa ääneen sitä, mitä ajattelin: kyllä muuten pelkäät.

 

 

 

luku 8.
Tinka

Joni istui intoa puhkuen linnan omistajan, Gerrardin vieressä ja näytti siltä, että pursuaisi ulos nahoistaan hetkenä minä tahansa. En ihmetellyt sitä lainkaan, sillä hän oli saanut melkoisen mahdollisuuden päästessään mukaan pelin käsikirjoittajatiimiin.

    Sitten Gerrard nousi ylös, jokseenkin jäykän oloisesti ja katsoi meitä kaikkia nenänvarttaan pitkin.  Gerrard kertoi täydellisellä brittiaksentillaan linnan historiasta, ja lähialueista. Hänen jälkeensä Joni päästettiin ääneen, kertomaan taustatarina meille muille.

    Illallinen tarjoiltiin pöytiin.  Alkuruokana tarjottiin kasviskeittoa vaalean patongin kanssa, mutta itse jätin syömisen myöhemmäksi, sillä syöminen oli nyt mielenkiinnon kohteissani viimeisellä sijalla. Sen sijaan keskityin kuuntelemaan, kun Joni aloitti kertomuksensa.   

–        Pelin maailma tapahtuu Berwiat – nimisessä kuningaskunnassa.  Maa on omaamme vähemmän kehittynyt sivilisaatio, eikä teknologiaa juurikaan ole. Maa on hyvin köyhä, ja rikasta ylhäisöä on hyvin vähän, suurin osa kansalaisista on tavallisia työläisiä, köyhiä maanviljelijöitä, seppiä, kaivosmiehiä, ompelijoita, ja niin edelleen. Velhot ovat maansa korkeinta eliittiä, arvostetuimpia kansalaisia, jotka toimivat parantajina, tiedemiehinä ja taikuuden harjoittajina. Kaikkein taitavimmat ja ansioituneimmat velhot muodostavat velhoneuvoston, joka on maassa vaikutusvaltaisin päätöstentekijä heti kuninkaan jälkeen.  Siihen aikaan, kun varsinainen tarinamme alkaa, oli maassa jälleen kova nälänhätä, sekä monet tappavat sairaudet piinasivat kansalaisia.

”Kävi niin, että eräs velhoneuvostoon kuuluva velho, Azriel ilmaantui Berwiatin kuninkaan Emronin eteen valtakunnallisena päivänä, jona kansalaiset saivat tulla esittämään huoliaan ja murheitaan kuninkaan eteen.  Päivänä oli kuultu paljon surullisia tarinoita siitä, kuinka maanviljelijöiden sadot pilaantuivat jatkuvan sateen vuoksi, juurekset mädäntyivät suoraan peltoon, kun niitä ei päästy korjaamaan.  Kuinka sairaudet olivat vieneet perheen elättäjän ja kuinka äiti ja lapset nääntyivät nälkään.  Kuninkaan katse ja sydän oli synkistynyt tarina tarinalta, ja hän mietti jo epätoivoisena, mitä kansalaisten hädälle voidaan tehdä.  Viimeisenä kaikista velho Azriel astui vihdoin kuninkaan eteen ja kumarsi kunnioittavasti.

–        Hyvä kuningas, velho lausui – Olen suruissani kuunnellut koko päivän tarinoita siitä, miten kansanne kärsii.  Olen kuitenkin tehnyt jo kauan töitä velhoneuvoston kanssa, jotta me täyttäisimme tehtävämme, ja voisimme tuoda helpotuksen ja vapautuksen kansallemme ja auttaa teitä auttamaan kansaanne, kuningas.  Nyt voin ilokseni ilmoittaa, että olen vihdoin tehnyt läpimurron tutkimuksissamme, ja päässyt perille itse elämän salaisuudesta.  Laajat kokeemme velhoyhteisössä ovat tuottaneet tulosta, ja minä onnistuin kehittämään seerumin, joka antaa ihmiselle ikuisen elämän. Se vastustaa kaikkia tunnettuja sairauksia, ja estää kehon vanhenemisprosessin, niin kauan kuin sitä juodaan säännöllisesti.  Lisäksi se antaa saman voiman myös luonnolle, joten pian kansalaistesi sadot eivät enää mätäne pelloille, vaan kukoistavat vuodesta toiseen sateesta tai paisteesta huolimatta. Valitettavasti seerumini ei ole – vielä - niin edistyksellinen, että se estäisi ihmisen tappamisen asein tai sodassa. Mutta muutoin, ilman ulkoista väkivaltaa, seerumini takaa kansalaisillesi ikuisen, sairauksista ja vanhenemisesta, sekä nälästä vapaan elämän.  Olen valmis luovuttamaan keksintöni teille, kuningas.  Tietysti pientä vastapalvelusta vastaan.

Salissa kuului kohahdus Azrielin sanojen myötä.

–        Jos puhut totta, velho, kerro mitä haluat, ja se on sinun, kuningas sanoi, kumartuen toiveikkaana velhoa kohti.

Olisiko tässä viimein vastaus kaikkiin hänen ongelmiinsa? 

–        Kruununne, hyvä kuningas. Tahdon kruununne ja valtaistuimenne vastalahjaksi elämän eliksiiristä.

Salissa kohahti järkytys, ja valtaistuimen ympärillä parveilevat vartijat kohottivat aseensa kohti velhoa, mutta Azriel vain hymyili.

–        Ette varmastikaan tappaisi miestä, joka pitää käsissään elämän avaimia? Velho kysyi hyväntahtoisesti.

–        Tahdot siis valtaistuimeni vastalahjaksi elämän eliksiiristä? Valtaistuimen, joka on siirtynyt isältä pojalle suvussani jo maamme itsenäisen historian alusta saakka? kuningas kysyi epäuskoa äänessään.

Salissa kansalaisten kiihtyneet äänet alkoivat hukuttaa keskustelun alleen, joten kuningas kohotti kättään.

–        Vaiti, hän käski, ja sali hiljeni jälleen.

–        Kyllä, juuri sitä minä tahdon.  Voin toki tarjota keksintöäni myös Anbran kuninkaalle, epäilemättä hän tarttuu tilaisuuteen poistaa kansansa kärsimykset, vaikka oman valtansa hinnalla. Olisi varmaan epämiellyttävää katsella naapurimaansa kukoistusta tietäen, että on itse kieltäytynyt vastaavasta vauraudesta kansalleen. Ja kansa olisi varmasti siinä tapauksessa varsin tyytymätön itsekkääseen päätökseenne, kuningas. Mellakat olisivat todennäköisiä. Ette kai tahdo sellaista epävakautta maallenne, tarjoamani menestyksen sijasta?

–        Älä uhkaile kuningastasi, velho. Voin heittää sinut tyrmään ja teloituttaa sinut kuninkaasi uhmaamisesta. 

–        Niinkö? Azriel kysyi ja vilkaisi taakseen, todistajia oli paikalla liikaa. Jos sana leviäisi, että kuningas oli kieltäytynyt velhon tarjoamasta pelastuksesta, kansannousu olisi väistämätön. – Mutta en minä tietenkään ole kohtuuton. Annan teille mahdollisuuden voittaa kruununne takaisin, Azriel sitten sanoi.

–        Niinkö? kuningas kysyi, nyt hieman uteliaisuutta äänessään.

Kuningas oli tunnettu taipumuksestaan uhkapeleihin, ja velho oli siitä tietoinen.

–        Kyllä. Saatte valita keskuudestanne kaikkein urheimmat ja taitavimmat soturinne, ja lähettää heidät osallistumaan järjestämääni peliin. Jos yksikin sotilaistanne voittaa minut omassa pelissäni, luovutan teille takaisin kruununne, ja sen myötä ikuisen elämän eliksiirin reseptin. Teistä tulee koko maailman vaikutusvaltaisin kuningas. Ikuisesti elävä hallitsija, kansanne pelastaja. Jos voitatte, saatte itse päättää, mitä teette eliksiirillä, haluatteko luovuttaa sitä myös muiden maiden ja kuninkaiden käyttöön, vai pidättekö sen vain oman maanne menestyksenä.

–        Ja entäpä jos kukaan ei voita peliäsi? kuningas kysyi.

–        No. En toki ole kehittänyt seerumiani pitääkseni sitä itselläni. Haluan auttaa hädänalaisia kansalaisia. Joten olen päättänyt, että vaikka yksikään ei voittaisi koko peliä, niin jokainen pelaaja, joka läpäisee testini kaksi ensimmäistä osaa, saa osakseen elämän eliksiirin niin pitkäksi aikaa, kuin minä elän. Siis käytännössä ikuisesti. Resepti ja salaisuus säilyy tällöin vain minun hallussani, mutta annan valmistuttaa eliksiiriä kaikkien niiden menestykseksi, jotka sen ovat ansainneet. Lisäksi pelaajan koko perhe saa saman etuoikeuden.  Huomaattehan siis, kuningas, että vaikka kukaan ei voittaisi koko peliä, saatatte pelastaa kansalaisianne nälältä ja sairauksilta jopa voittamatta koko peliäni. Saatte lähettää sotilaitanne peliini niin kauan, kuin joku voittaa. En aseta aikarajoja. Paitsi oman elämänne, kuningas.  Mikäli kuolette ennen kuin kukaan sotureistanne voittaa, kuninkuutenne siirtyy minulle lopullisesti. 

Kuningas vilkaisi taakseen, jossa hänen tylyn näköinen neuvonantajansa seisoi. Mies astui kuninkaansa sivulle, ja kuiskutti neuvonsa kuninkaan korvaan. Kuningas rypisti kulmiaan. Silloin kuningatar Ambrosia puuttui keskusteluun. 

–        En puutu päätöksiinne usein, kuningas, mutta nyt minun on pakko neuvoa teitä olemaan tarttumatta tähän tarjoukseen. Voitte velvoittaa velhon luovuttamaan tietonsa yhteisen hyvän nimessä.  Velho, joka kehittää ikuisen elämän eliksiirin, lienee tarpeeksi älykäs kehittääkseen pelin, jota kenenkään ei ole mahdollista voittaa.  Menetät kruunusi. Menetät sen myös häneltä, ja kaikilta tulevilta lapsiltamme, kuningatar sanoi hiljaa, ja silitti lempeästi pyöreää vatsaansa, jossa heidän esikoisensa odotti maailmaan tuloaan.  – Sitä paitsi, mistä tiedämme, että velho puhuu totta? Kuningatar puhui niin hiljaa, että hänen sanansa tavoittivat vain kuninkaan ja hänen neuvonantajansa. Sekä Azrielin, joka katsoi kuningatarta kylmästi.

–        Voin luvata, arvoisa kuningattareni, että te ette voi tehdä mitään millä saatte tämän tiedon minusta irti, ilman että suostutte ehtoihini, Azriel kuiskasi ääni kylmänä ja silmät tikarin kovina. Hänenkään sanojaan ei ollut tarkoitettu kansalaisten korville.  

–        Haluatte varmasti todisteita eliksiirini tehosta ennen päätöstänne, kuningas? Azriel korotti ääntään.

–        Luonnollisesti, kuningas vastasi.

–        Tuokaa siis luokseni joku, joka on juuri kuolemaisillaan, niin todistan eliksiirini tehon, velho huusi, kääntyen nyt kansalaisten puoleen.

Joku ryntäsi salin takaosasta ulos linnan salista, joku toiveikas toivoi pelastavansa läheisensä.  Pian saliin kannettiin rokkotautinen vanha mies, joka kouristeli jo kuoleman tuskan kourissa. Salin keskelle syntyi hetkessä tilaa, kun kaikki pyrkivät mahdollisimman kauas miehestä.

–        Tuotte rokon keskuuteemme, joku huusi kauhistuneena, ja paniikki syttyi salissa nopeammin kuin liekki leimahtaa. Velho nosti kätensä.

–        Ei hätää. En vaarantaisi henkeänne todistaakseni oman eliksiirini tehokkuuden. Teistä jokainen saa sairastumiselta suojaavan annoksen ennen päivän päättymistä.

Sitten velho kumartui sairaan miehen ylle, ja kohotti pikarin tämän täriseville huulille.  Se mitä sen jälkeen tapahtui, oli kuin taikaa. Eliksiiri imeytyi miehen elimistöön, ja imi tästä hetkessä kaikki rokon merkit.  Pian mies nousi hämillisenä ylös, ja katsoi velhoon.

–        Pelastit henkeni, mies sanoi hämillään ja kumartui sitten velhon eteen itkien kiitollisuudesta. 

Sitten mies ymmärsi missä oli, ja kumarsi myös kuninkaalle ja kuningattarelle.

–        Valtiaani, mies sanoi kunnioittavasti, ja käveli sitten omin jaloin syrjemmälle, ihmetellen yhä parantumistaan.

Salissa oli syntynyt kuhinaa. Kuului huutoja.

–        Pelasta minun tyttöni velho Azriel! Pelasta mieheni, anna meille elämä!

–        Hiljentykää toki kuuntelemaan kuninkaanne päätös, velho huusi, ja sali hiljeni jälleen. Nyt ilmassa oli kuitenkin malttamatonta odotusta, toivoa joka sai salin kuhisemaan. 

Velho hymyili, pienesti, ja kääntyi sitten kuningasta kohti.

–        Olette nähneet todisteeni. Nyt toivoisin kuulevani päätöksenne, kuningas.

Kuningas oli puun ja kuoren välissä. Hänet tunnettiin hyvänä kuninkaana. Hän aidosti halusi kansalaisilleen hyvää ja kärsi nähdessään kansansa kärsivän. Mutta olihan ennenkuulumatonta, että kuningas luovuttaisi valtansa toiselle taistelutta. Oli ylipäätään ennenkuulumatonta, että joku edes rohkeni ehdottaa sellaista. Ja hänen kuningattarensa oli oikeassa, entä heidän omat lapsensa?  Kuningas oli kuitenkin nuori, vasta kaksikymmentäviisi -vuotias. Hänen kuolemaansa olisi hyvällä onnella vielä sata vuotta aikaa. Siinä ajassa toki joku voittaisi Azrielin pelin?  Uhkapelin palkinto houkutteli häntä liikaa. Paitsi että hän voisi pelastaa kansansa jatkuvilta taudeilta ja nälältä, hän ja hänen perheensä voisi hallita kuolemattomina… ikuisesti.  Kuinka sellaisesta saattaisi kieltäytyä?

–        Jos teen tämän sopimuksen kanssasi, siihen on liityttävä raizenin sitoma kunniavala, kuningas viimein totesi.

–        Tietysti. Kaikki ehdot kirjoitetaan auki ennen sopimuksen allekirjoittamista. Ja juomme raizenin yhdessä ennen sopimuksen allekirjoitusta, velho lupasi.  

Kuningas kohotti päätään.

–        Siinä tapauksessa suostun ehtoihisi kansalaisteni vuoksi, kuningas totesi.

Sali puhkesi hurjiin suosionosoituksiin, eikä kukaan kiinnittänyt huomiota velhon hirvittävään hymyyn. ”

 

Joni kohotti katseensa paperistaan, ja katseli meitä virnistellen tyytyväisenä. Tarina oli vanginnut ainakin minut, ja näin jo potentiaalin mihin peli saattaisi johtaa. Miten hyvä siitä tulisi.  

–        Meidän pelimme alkaa siitä, kun Azrielin peliä on pelattu jo kolmekymmentä vuotta. Maan voimakkaimmat ja vahvimmat nuoret ovat osallistuneet peliin vuosikymmenien ajan, mutta kukaan ei ole onnistunut läpäisemään velhon pelin kolmatta ja ratkaisevaa osaa. Jokaisen täällä olevan pelihahmo on uusi eliittisotilas. 

–        Entä muut hahmot? Azriel vaikuttaisi keskeiseltä hahmolta peliin liittyen. Ja entä näiden eliittisotilaiden kouluttajat, velhot, heidän oppipoikansa, linnan kokit, palvelijat? kysyin. Roolitus vaikutti hieman puutteelliselta tarinan massiivisuuteen nähden.

–        Kysyin sitä itsekin, kun peliä kirjoitettiin. Saimme ottaa mukaan vain rajallisen määrän pelaajia näin aluksi ja tarinan kannalta eliittisotilaat ovat alussa oleellisia hahmoja. Peliin kuitenkin haetaan koko ajan myös uusia hahmoja. Voin kai myös tässä vaiheessa paljastaa salaisuuden ja kertoa, että jos peli saa riittävästi katsojia, sitä jatketaan aina uusin pelaajin senkin jälkeen, kun meidän kuukauden kestävä pelimme päättyy. Ja niin kun varmasti olette huomanneet, pelin nettisivut on jo avattu, ja pelaaja esittelyt on julkaistu. Katsojat saavat äänestää joka päivä päivän päätteeksi mielestään parhaiten pelanneen pelaajan, ja se joka pelin päättyessä on ansainnut eniten pisteitä, saa palkinnoksi luvatun kymppitonnin.

–        Mutta jos tänne tulee kesken kaiken muita, meneekö se pistejako sitten kovin reilusti, kun toiset saa olla mukana alusta saakka ja toiset tulee vasta myöhemmin? kysyin.  

–        Kyllä se on huomioitu, Joni vastasi. 

–        Minua kiinnostaisi jo ne hahmokuvaukset, Sari sanoi sitten.

–        Niin kärsimättömiä, Joni huokaisi teatraalisesti, mutta näytti olevan varsin tyytyväinen päästessään jakamaan hahmokuvauksiaan 

Hän alkoi kiertää pöydän ympärillä ja jakaa pelihahmoja.

–        Tinka, sinä olet Caressa, tässä henkilöhistoria ja hahmokuvaus, lue ja opi.

–        Manki, Nemesio

–        Unna, Alessia

–        Sari, Damacia

–        Jace, Bacilio

–        Hei en kyllä tiedä haluanko olla mikään Basilli. Voisiko nimeä vaihtaa, sillä on huono kaiku, Jace protestoi

–        Nimistä tai hahmoista ei oteta vastaan reklamaatioita tässä vaiheessa, Joni vastasi hymyillen pirullisesti. 

–        Sinä kuittailet minulle epäsuorasti, Jace sanoi epäluuloisesti.

–        Miten niin, miksi kummassa minä niin tekisin? Joni kysyi viattomasti.   

Uskoin tietäväni, mistä äskeinen välikohtaus juonsi juurensa. Joni oli iskenyt katseensa samaan tyttöön kuin Jace, ja Joni oli ollut apajilla ensin. Jace oli kuitenkin iskenyt Annan eilisissä bileissä suoraan Jonin nenän edestä, ja se näytti edelleen hiertävän Jonia.

–        Sam, Yandel

–        Minä, eli Joni, olen Eladio

–        Anna, Preciosa

–        Sanon edelleen, että olet puolueellinen, epäreilu, ja lisäksi lipevä mielistelijä, Jace protestoi edelleen.

Anna näytti hymyilevän Jonille leveästi. Teki mieli virnistää Jonille. Oikeastiko? Preciosa? Hieman läpinäkyvää.  

–        Koeta nyt päästä yli nimestäsi, Jace, Joni vastasi kuitenkin Jacelle, ja jatkoi taas kierrostaan, virnistellen älyttömästi.

–        Marianna, Nieve

–        Tomi, Osias

–        Joel, Rocco

–        Oliver, Paolo

–        Elias, Enric

–        Mila, Elene

–        Sandra, Elenore

–        Verna, Alcina

–        Ja Gerrard tässä on velhoneuvoston johtaja Porfirio.

Hahmokuvausten jakamisen jälkeen salissa tuli hetkeksi hiljaista kaikkien keskittyessä tutustumaan omiin hahmoihinsa.

---------------------

LUKU 9.
Tinka

Pelin ensimmäinen päivä valkeni myrskyisenä.  Herättyäni katsoin ikkunasta ulos, ja huomasin puiden taipuvan kovassa tuulessa, ja sateen vihmovan vaakasuoraan ikkunoihin.

Vaikka olin nukkunut viime yönä todella huonosti jännityksen takia, ei minua väsyttänyt yhtään. Myös Unna ponkaisi sängystä ylös jännittyneenä, ja riensimme aamupalalle linnansaliin heti pukeuduttuamme.

  Joni seisoskeli pöydän päässä, ja odotteli, että kaikki saapuivat paikalle, ja saivat haettua aamupalansa pöytään. Sitten hän viittasi kädellään kuin kapellimestari meidät vaikenemaan.

–        Tänään on vihdoin päivä, jota me ollaan kaikki odotettu, hän sanoi, ääni innostuksesta täristen. – Peli alkaa tänään tilanteesta, jossa jokainen teistä uusista eliittisotilaista menee velhoneuvoston eteen, jossa viimeinen päätös eliittisotilaaksi valinnasta tehdään. Pukekaa siis päälle eliittisotilaiden juhlaunivormu, kun pääsette täältä aamupalalta. Kokoonnutaan kahdeksaksi sitten yläkerran saliin, josta vuorotellen pääsette aloittamaan oman pelinne.

–        Onko meille yön aikana tullut tänne velhoneuvoston velhojen pelaajia? kysäisin uteliaasti. Vasta eilen tilanne oli ollut se, että vain eliittisotilaiden pelaajat oli valittu.

–        Kyllä vain, Joni sanoi virnistäen. – Käänteet on nopeita, eikä teille, sitä paitsi kerrota kaikkea, hän sanoi omahyväisesti. – Päivän ja ylipäätään pelipäivien kulusta sen verran, että jokainen saa pitää puolen tunnin mittaisia off game hetkiä sen verran, kun kokee tarvitsevansa, kuitenkin sillä tavalla, että pelissä pitää koko ajan olla pelaavia hahmoja. Kaikki ei siis todellakaan lähde off gameen samalla hetkellä, Joni sanoi. – Off game hetket pidetään omissa huoneissa, sattuneesta syystä, sillä melkein jokainen muu paikka on miinoitettu kameroilla, mukaan lukien ulkotilat. Ruokailut hoidetaan totta kai salissa, ja teille on varattu hieman eri ajat ruokailuun, jotta peli ei katkea missään vaiheessa kokonaan.

Jonin puhuessa jännitys sisälläni kasvoi jättimäisiin mittoihin, ja huomasin, että myös muut jännittivät. Itse en saanut alas leipäpalaakaan, vatsassani kasvavan jännitysmyllerryksen vuoksi, joten lähdimme pian Unnan kanssa takaisin huoneisiimme, pukeutumaan ohjeistuksen mukaisiin juhlaunivormuihimme. Pelin aloitusasu oli vihreänharmaa, siisti, ja jäykän sotilaallinen puku, jonka rintaan oli kirjailtu suuri tammi, jonka rungosta kasvoi jonkinlaisen eläimen pää. Se ei ollut mikään tuntemani eläin, mutta muistutti eniten ehkä härkää tai puhvelia. Sen otsassa kasvoi kuitenkin vain yksi, valtavan pitkä sarvi. Ehkä se oli kuninkaan, Berwiatin suvun tunnus. Tai sitten se oli maan kansalliseläin. Joka tapauksessa taustatarina vaikutti suunnitellun huolella, kun myös asut olivat näin perusteellisia, ajattelin ihaillen.     

Pian jo kokoonnuimme yläkerran saliin, jossa peli saatiin käyntiin. Pelaajat olivat menneet vuorotellen huoneeseen, jossa velhoneuvosto odotti. Veikkasin, että pelin aloituksen tarkoituksena oli esitellä pelaajat katsojille yksi kerrallaan pelin juoneen sopivalla tavalla. Unna oli mennyt ennen minua huoneeseen, itse olin viimeinen koko joukosta. 

    Kukaan pelaajista ei ollut astunut ulos huoneesta, johon olivat vuorotellen astelleet. Siksi ajattelin, että muut odottaisivat minua huoneessa. Kun minut kutsuttiin, astuin kuitenkin sisään tyhjään huoneeseen.  Tunsin heti jotakin outoa.  En nähnyt Porfirioa enkä velhoneuvostoa missään, ja silti tuntui, kuin läsnä olisi ollut joku. Jokin.  Eikä huoneesta ollut toista uloskäyntiä ulos. Missä kaikki siis olivat?  Aloin perääntyä takaisin ovelle pahojen aavistusten täyttäessä mieleni, ja sydämeni jyskyttäessä rinnassani.  Ovi takanani sulkeutui kolahtaen.  Yhtäkkiä tunsin kuin pienen tuulen käyvän ylitseni. Vilkaisin ikkunoita hämillisenä. Ne olivat kiinni. Ulkona tuuli kovaa, oli myrskyinen aamu, mutta mikään ikkuna tässä huoneessa ei ollut auki.

Äkkiä edessäni seisoi kalpea nuori tyttö, joka ei vaikuttanut todelliselta, vaan oli jotenkin haalea, kuin kuvajainen. Jos olisin uskonut aaveisiin, olisin uskonut kohdanneeni sellaisen. Mutta en uskonut aaveisiin, vaan trikkeihin, silmänkääntötemppuihin, ja siihen, että pelaajia varten oli varattu jonkinlainen hämäävä yllätys, joka sai aikaan aidon pelästyneen reaktion tapahtumiin.

–        Alokas Caressa, kuulin sitten äänen, joka ei oikeastaan ollut ääni, vaan kuin ajatus päässäni. Jostakin silti tiesin, että ajatus, tai ääni, tai mikä se sitten olikin, kohdistui tuosta tytöstä minuun.

 Tyttö astui – tai leijui – minua kohti, ja tarttui käteeni. Se ei tuntunut niinkään inhimilliseltä kosketukselta, kuin enemmänkin siltä kuin jokin aineeton, tuuli, tai kylmyys, olisi koskettanut kättäni.  Tunsin ihollani, sitten aivoissani sähköiskun kaltaisen tunteen, ja tunsin putoavani.

”Aika. Tila. Avaruus. Muodosta muodoton. Muodottomasta uusi muoto. Tuo Unohdus, vie mukanasi pimeään kaikki entinen” hahmoton ääni kaikui ajatuksissani, tuntiessani putoavani yhä vain, johonkin pohjattomaan, jolla ei ollut nimeä, eikä muotoa.

 --------------

 

LUKU 10.
Lars

Kamerat pimenivät täysin yllättäen. Juuri kun peli oli saatu käyntiin.

–        Ei ei ei ei, tätä ei voi tapahtua! Lars ärjyi huoneessaan ja haroi puhelinta pöydällä soittaakseen jollekin, kenelle tahansa ja haukkuakseen kaikki pystyyn.

Lars kirosi, kun ei saanut yhteyttä kehenkään.   Missä ne kaikki saakelin pellet olivat? Miksei kukaan tehnyt mitään?  Nyt oli kriittinen hetki, ensimmäinen pelipäivä, ja jos tekniikka pettäisi heti, sarja saisi heti huonoa mainetta.  Nuoriso oli kärsimätöntä, he vaihtaisivat kanavaa hyvin kärkkäästi, jos katkos kestäisi liian kauan.  Pelin Twitter tili huusi jo punaisella, kiinnostuneita seuraajia selvästi oli, mutta saakelin ärsyyntyneitä sellaisia. Lars näppäili jälleen uuden numeron ja vihdoin kolmen hälytyksen jälkeen joku kameramiehistä vastasi.

–        Mikä hitto siellä maksaa! Menkää korjaamaan ne hiton kamerat! hän ärjyi puhelimeensa.

–        En tiedä, kameramies vastasi – ehkä ulkona riehuva myrsky…

–        Minua ei kiinnosta mikään muu kuin että saatte ne hiton kamerat toimimaan! Lars ärjyi.

Mies löi luurin hänen korvaansa. Hiton paskiainen. Täytyisi muistaa antaa sille potkut heti kun kriisi olisi ohi.  

Kuva palautui yllättäen takaisin, ensin säröilevänä, sitten täysin terävänä. Kaikki kamerat palautuivat toimintaan samaan aikaan. 

–        Varmaan sitten se sähkökatkos, Lars totesi helpottuneena lysähtäen takaisin työtuolilleen.

Lars sai puhelun juuri, kun hän seurasi eliittisotilaiden kokoontumista linnan saliin. Pelin juoni oli oikeasti mielenkiintoinen. Pelinjohtajat ja käsikirjoittajat olivat tehneet helkkarin hyvää työtä, rooliasut olivat uskottavia ja koko miljöö.. 

–        Jokin on vialla, Lars, luurin toisesta päästä kuuluva avustaja Mandy Salinin ääni oli hälyttävän kalpea, veretön.

–        Hienosti siellä näkyy menevän, Lars sanoi hajamielisesti seuratessaan popcorn kulhon äärellä salin perälle kokoontuneita eliittisotilaita. 

Sitten kuvaan ilmestyi henkilöitä, joita hän ei ollut nähnyt koskaan elämässään, vaikka kuvausalueen piti olla suljettu ulkopuolisilta. Popcorn takertui hänen kurkkuunsa, ja hän yski raivoisasti saadakseen äänensä kuuluviin.

–        Mitä helvettiä siellä tapahtuu? Ketä sinne tuli? Onko joku ottanut lisää pelaajia kysymättä minulta? Lars kysyi, nyt täysin läsnä tilanteessa.

–        Ei. Miten niin? Ennemminkin ihmettelin minne pelaajat ja kuvausryhmä ovat kadonneet? Mandy sanoi hämillisenä.

–        Miten niin minne he ovat menneet? Siellä he ovat. Kuvaa välittyy koko ajan. Ja kuvassa nyt vaan sattuu olemaan aika helkkarin paljon ylimääräistä porukkaa. 

–        Linna on tyhjä, Lars, täällä ei ole hiton ketään. Kaikki täällä olleet ovat poissa. Kaikki paitsi minä. Olin ulkona sähkökatkon sattuessa, varmistamassa vielä viimeisiä ulkokameroiden sijoituspaikkoja. Kun sähköt palasivat, ja tulin sisälle linnaan, huomasin sen tyhjäksi, Mandyn ääni tunkeutui Larsin tajuntaan nyt kirkkaana, kysyvänä. 

Lars syöksyi siltä istumalta tilaamaan taksia lentokentälle.  Kriisi oli sen laatuinen, että hänen vaimonsa saisi nyt vain pärjätä kaksosten kanssa muutaman päivän.  Jos tämä oli joku hiton huono pila, hän kuristaisi Mandyn. Naista ei kuitenkaan varsinaisesti tunnettu huumoristaan, vaan Mandy oli aina ollut ennemminkin kuivakan asiallinen, joten Larsin oli vaikea uskoa naisen keksineen tätä päästään. Ainakaan yksin.

    Astuessaan piinaavan pitkältä tuntuneen matkan jälkeen taksista ja kävellessään kohti linnaa, hän oli varma, että hänet vastaanotettaisiin naurulla. Saatiinpa narutettua! Mutta ketään ei näkynyt. Hän otti esiin puhelimensa, ja näppäili Mandyn numeron.  ”Valitsemaasi numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä”, puhelin väitti.  Mitä helvettiä täällä tapahtuu? Lars ajatteli aivojensa rakennellessa sekavia teorioita siitä, mikä oli järkevä selitys hänen kokemukselleen.   Hän valitsi yhä uusia numeroita, kuvaushenkilökunta, Anna, avustava ohjaaja.  ”Numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä”, sanat toistuivat ja toistuivat, ja Larsin kädet tärisivät niin, että hän tiputti iPhonensa lattialle.  Kun hän kumartui kiroillen nostamaan puhelimen, hän sai huomata, että näyttöön oli ilmaantunut häiritsevä särö. Laite vaikutti kuitenkin yhä toimivan.

–        Tämä ei, hitto soikoon ole mahdollista, hän mutisi yhä uudelleen itsekseen.

Kamerat kävivät koko ajan. Kuvasivat suoraa kuvaa pelaajista, tässä linnassa. Mutta kameroita ei näkynyt missään. Ei myöskään pelaajia. Silti hänen puhelimensa välitti yhä kuvaa, itse asiassa tässä nimenomaisessa tilassa, missä Lars nyt seisoi, oli kameroiden mukaan kokonainen ihmisjoukko kokoontuneena valtaistuinsaliin.  Tila oli kuitenkin hänen lisäkseen tyhjä. Huonekalut, ranskalainen mies, taulut. Kaikki olivat poissa.  Ja peliin oli ilmaantunut uusia henkilöitä. Henkilöitä, joita Lars ei ollut peliin valinnut. 

    Äkkiä kylmä hiki nousi Larsin selkään.  Huomiselle sovittu haastattelu suureen iltapäivälehteen oli tarkoitus tehdä täällä.  Täällä, missä kuvaukset olivat koko ajan käynnissä, mutta pelaajia ei näkynyt aidolla kuvauspaikalla missään. Eikä hänellä ollut minkään valtakunnan valtaa siihen, mitä kameroista puskisi suorana lähetyksenä nettiin.

-----------------

 

LUKU 11
Tinka

Tömähdin lattialle, kuin olisin pudonnut jostakin. Jalkani taittui allani ja älähdin romahtaessani maahan.

–        Hei, oletko kunnossa? Taisit pyörtyä. Anna kun autan, äsken edessäni aaveen kaltaisena seissyt tyttö näytti nyt todellisemmalta, posket punoittivat, ja käden kosketus oli lämmin. Tartuin hänen käteensä ja annoin hänen auttaa minut ylös.

Kun nousin ylös ja kokeilin varovasti jalkaani, huomasin äkkiä muutakin. Linna oli täynnä ääniä.  Erilaisia elämän ääniä, kuin vielä hetki sitten. Avonaisesta ikkunasta linnan pihalta kuului huutoja, ja töminää. Auringonsäteet loivat kiviselle lattialle valojuovia, vaikka vielä hetki sitten ulkona oli myrskynnyt. Myöskään ikkuna ei ollut ollut auki vielä hetki sitten, nyt sieltä kantautui kevyt raikas tuulenvire, ja veden kohinaa. Kuin lähistöllä olisi ollut valtava koski.  Rypistin kulmiani.  

–        Sinut kutsutaan pian valtaistuinsaliin lausumaan uskollisuudenvala Berwiatin maalle, Caressa. Palvelukseen astuminen tapahtuu välittömästi sen jälkeen, joten kun palaatte valtaistuinsalista, vaihda vaatteesi suoraan näihin koulutusvaatteisiin, hän osoitti sängyllä odottavaa vaatekertaa – ja siirry sitten linnan pihamaalle odottamaan käskynjakoa, tyttö ilmoitti minulle, ja kääntyi sitten kannoillaan, aivan kuin minulle olisi pitänyt olla itsestään selvää, mistä hän puhui.  Ovelta hän vielä kääntyi, ja katsoi minuun, kuin olisi halunnut sanoa vielä jotakin, mutta puristi sitten huulensa tiukaksi viivaksi, ja lähti. 

Yritin selittää itselleni järjellä äskeisen kokemukseni. Miksi minusta tuntui siltä kuin olisin ollut hetkellisesti pois itsestäni? Kokemusta oli vaikea selittää. Kun tyttö oli tarttunut minuun, minusta tuntui hetkellisesti kuin olisin jakautunut kahtia. Sitten tuli pimeys.  Olinko todella pyörtynyt?  Mutta enhän minä ole ennenkään, koskaan elämässäni pyörtynyt? Mutta mikä muukaan olisi selittänyt tämän kaiken, joka oli muuttunut ympärilläni?

    Lähdin tytön perään aikomuksenani kysyä häneltä, kuka hän oli, sillä en ollut nähnyt häntä pelaajien tai henkilökunnan joukossa. Tyttö käveli portaat ylös seuraavaan kerrokseen, ja seurasin häntä hiljaa. Hän seisoi nyt erään oven edessä, napauttaen hiljaa oveen.  Joku tuli avaamaan oven, ja tyttö astui huoneeseen. Hän jätti oven raolleen perässään, joten hiivin hiljaa käytävälle, ja avoimen oven taakse. Vilkaisin huoneeseen, ja näin velho Porfirion ja tytön seisovan vastakkain, velhon selkä oli ovelle päin.  Vetäydyin oven taakse, uskaltamatta häiritä heitä.

–        Teit hyvää työtä, Luminosa. Kaikki näyttävät siirtyneen onnistuneesti.  Tehosiko muistiloitsu heistä kaikkiin? Ovatko kaikki asettuneet heille kirjoitettuun rooliin?

–        Ovat, mestari. Kukaan ei vastustanut muistiloitsua, eikä uuden tarinan kirjoittamista muistoihin.

–        Hmm.. hyvä on, Porfirio sanoi.  – Kai etsitte jo seuraavaa ryhmää?

–        Jatkuva haku on päällä, mestari, Luminosa sanoi. – Kuten näet, asiat myös edistyvät nyt huomattavasti nopeammin kuin ennen, sillä nyt meidän ei tarvitse etsiä sopivia ehdokkaita itse, vaan he hakeutuvat luoksemme, ja saamme yksittäisten ihmisten sijasta kerralla koko ryhmän. Seuraavan ryhmän pitäisi olla valmis siirtoon jo muutaman päivän kuluttua.

–        Hyvä. Velhoneuvosto on tyytyväinen tekemiseesi, Luminosa. Tämä tulee olemaan sinulle eduksi kokelasajan jälkeen, kun on aika viimein pyrkiä velhoneuvoston jäseneksi. Myös kuningas on varmasti tyytyväinen sinuun ja ideaasi. Hänellä alkaa olla kiire, joten kaikki ehdotukset siitä miten löydämme yhä useampia ja pätevämpiä ehdokkaita, ovat varmasti hänen mieleensä.   

Silloin tapahtui jotakin odottamatonta. Puisen, kiinteän oven keskelle muodostui kuin näkymätön ikkuna, jonka läpi tyttö katsoi suoraan minuun.  Hengitykseni salpautui ja tuijotin ovea uskomatta silmiäni.  Tyttö katsoi suoraan minuun oveen muodostuneen läpinäkyvän ikkunan läpi, ja heilautti sitten päätään huomaamattomasti sivulle. Kuin poistumiskäskyksi.  En voinut liikkua. Tuijotin yhä ovea, kun ikkuna katseeni edessä katosi, ja ovi oli jälleen kiinteä. Olinko kuvitellut kaiken? Olinko nukahtanut seisaalleni, silmät auki?

–        Ja mitä tulee niihin muihin hyödyttömiin pelleihin, jotka toimme mukanamme uusien alokkaiden lisäksi… käske Alfion heittää heidät tyrmään, kunnes päätämme mitä teemme heidän kanssaan, velho kuului käskevän.

–        Kyllä, mestari, Luminosa sanoi. 

Äänet lähestyivät, ja sain vihdoin itseni liikkeelle jähmettyneestä asennostani ja hiivin mahdollisimman äänettömästi takaisin huoneeseeni. 

    Pian sen jälkeen, kun olin palannut huoneeseeni, ovelleni koputettiin napakasti.  Samanlaiseen harmaaseen juhlaunivormuun pukeutunut naissotilas odotti minua oven takana, ja käski lyhyesti, tylysti minua mukaansa. Seurasin naista vaitonaisena, ja hän ohjasi minut muiden alokkaiden kanssa salin takaosaan. Katsoin Unnaa ja Jonia varovasti, mutta he tuijottivat muiden kanssa tiukasti eteensä, katse kohti salin etuosassa istuvia kuninkaallisia.   Sotilaat, jotka olivat saattaneet meidät saliin, kerääntyivät sitten suoraksi jonoksi käytävälle. He tuijottivat suoraan eteensä, katse kovana kuin graniitti.  Lähimpänä kuninkaallisia, salin etuosassa oikealla puolella istui ehkä neljäkymmentä arvokkaan näköistä henkilöä, jotka katsoivat meitä arvioivasti. Porfirio istui heidän keskellään, joten kyseessä oli mahdollisesti velhoneuvosto. He olivat kaikki pukeutuneet yhtenäisesti yön sinisiin viittoihin.  

   Kaukana edessämme, puisilla, koristeisilla valtaistuimilla istuivat kuninkaalliset, joille pian kaikesta päätellen vannoisimme uskollisuuttamme.  Kaikki vaikutti pelottavasti yhä enemmän ja enemmän siltä, että tämä ei ollut enää peliä. Että meidän elämämme – minun elämäni – oli äkkiä jonkun merkillisen tapahtuman seurauksena jonkun toisen peliä. Ja jos se oli totta, Luminosa oli halunnut minun kuulevan hänen ja Porfirion keskustelun, ja tyttö tiesi, että minä en ollut unohtanut.  Mutta mikä tarkoitus tällä kaikella oli, sitä en voinut saada selville kuin seuraamalla tilannetta tarkasti ja pelaamalla mukana. 

–        Uudet eliittisotilaat ovat tulleet vannomaan teille uskollisuuttaan, syrjäytetty kuningas Emron, syrjäytetty kuningatar Ambrosia, ilmoitti korkea-arvoisen oloinen virkamies ja kumarsi pienesti.

Hätkähdin puhuttelua. Syrjäytetyt kuninkaalliset, jotka kuitenkin istuivat yhäti valtaistuimillaan ja asuivat linnassaan, vastaanottamassa eliittisotilaiden uskollisuudenvaloja?  Tilanne vaikutti todella erikoiselta.  

–        Kiitos, Qaubor, kuningas sanoi väsyneesti, ja heilautti kättään. – Otan vastaan uskollisuuden valanne. 

Ensimmäisenä esiin astui Jace. Ei vaan Bacilio, muistutin itselleni. Yksi virhe edes nimissä ääneen lausuttuna, niin saattaisin paljastaa itseni. Ja sen seurauksia en uskaltanut ottaa selville ihan vielä.

–        Vannon oman henkeni, ja perheeni hengen kautta palvelevani teitä, kuningas Emron, ja Berwiatin kuningaskuntaa koko elämälläni. Suoritan eliittisotilaan koulutuksen, osallistun velho Azrielin peliin, ja jos epäonnistun ja jään henkiin, palvelen eliittisotilaiden kouluttajana valtakuntaani niin kauan kuin kuninkuutenne palautetaan.

Kuningas kohottautui huterille jaloilleen.

–        Polvistu, poika, hän kehotti, ääni edelleen rasittuneena. Kuin hän olisi halunnut olla missä tahansa muualla kuin täällä. Bacilio polvistui, ja kumarsi päänsä.  

–        Otan vastaan uskollisuudenvalasi, kuningas sitten totesi, kosketti miekkansa kärjellä Bacilion oikeaa olkapäätä, ja lysähti takaisin valtaistuimelleen.

Mies ei voinut olla vielä kuuttakymmentäkään. Mutta hän oli kumara, ja vakavasti sairaan näköinen. Hän oli myös selkeästi menettänyt toivonsa siitä, että peli vielä kääntyisi hänen edukseen. Silmissä ei ollut elämän kipinää. En voinut olla säälimättä häntä.  Siirsin katseeni kuningattareen, joka oli huomattavasti paremmin voivan näköinen kuin kuningas, mutta naisen synkästä, kylmästä katseesta ei ollut luettavissa mitään muuta kuin vihaa kuningasta, ja koko tilannetta kohtaan.  

  Vannoimme valamme vuorotellen. Olin kiitollinen siitä, että vuoroni oli viimeisten joukossa, sillä muut tuntuivat osaavan valansa kuin luonnostaan, kuin se olisi opetettu heille jo äidinmaidon mukana. Minä taasen jouduin kuuntelemaan valan useaan kertaan, ennen kuin uskoin osaavani sen.  Kenties se mitä meille oli tapahtunut, se mitä oli ollut tarkoitus tapahtua, ei ollut tapahtunut minulle kuten näille muille. Ehkä asia oli, kuten kuulemani keskustelu vaikutti kertovan, koko tarina oli kerrottu heidän muistoihinsa ja kaikki mitä heidän tarvitsi tietää, löytyi tuosta tarinasta.  Eikä minulla ollut sitä tarinaa. Olin jäänyt vaille selviytymisen avaimia, ja tietoni oli peräisin vain siitä kertomuksesta, jonka Joni oli kertonut meille illallispöydän ääressä.  Miten oikein aioin selvitä tästä? Kurtistin kulmiani mietteissäni. Heidän kielensä kuulosti oudolta. Ja silti ymmärsin sitä. Miksi minä ymmärsin heidän kieltään, mutta kaikki muu vaikutti olevan kohdallani toisin, kuin toisten?

 ---------------------

 

LUKU 12.
Caressa

Valatilaisuuden jälkeen, käytyämme vaihtamassa yllemme koulutusvaatteet, meidät ohjattiin varusvarastolle. Siellä meistä jokaiselle annettiin reppu, ja kasa tarvikkeita, joita tulisimme tarvitsemaan koulutuksessa. Yksi vaihtovaatekerta, puukko, tulukset, köysi, narua, minikokoinen lapio, kenttäpullo, pieni kirves. Ei minkäänlaisia makuupusseja, telttoja tai muitakaan leiriytymisvälineitä, joten emme todennäköisesti joutuisi viettämään öitämme maastossa. Jotain positiivista sentään, ajattelin.

 Varusteiden jaon jälkeen meidät ohjattiin linnan pihalle. Viimeistään siinä vaiheessa ymmärsin sisintäni myöten, että jotakin minulle käsittämätöntä oli todella tapahtunut.  Tämä ei ollut pilaa, eikä näytöstä. Tämä oli totta. Me olimme jossakin muualla, jossakin toisessa paikassa, toisessa ajassa, kuin minne olimme alun perin tulleet.

Linnan edustalla ollut pihapuutarha oli poissa, ja tilalla oli pelkkä hiekkainen harjoituskenttä.  Linnan vasemmalla sivustalla aiemmin ollut lahonnut puusilta oli nyt ehjä, täysin kulkukelpoinen kivisilta.  Silta oli rakennettu lähes kallion viereen, niin lähelle kalliota, että sieltä alas jyrisevän valtavan vesiputouksen pisarat olivat kastelleet sillan toisen kaiteen.  Vesiputouksen alta koski jatkui suurena, leveänä nauhana kohti linnan edustaa, niin kauas kuin silmä saattoi nähdä.  Silta vaikutti ainoalta tieltä linnaan, sillä toisaalla jyrkkä kallio suojasi linnaa, ja valtavalla voimalla jylisevän kosken yli ei ollut myöskään asiaa. Toisella puolella kohosivat valtavat kivimuurit, jotka rajoittuivat ärjyvään koskeen. Metsän laidalla vaahterapuut kellersivät hieman, kuin syksyn merkkinä, vaikka vasta oli ollut kesä. Rypistin kulmiani mietteissäni. Kaikki oli toisin kuin saapuessamme.

Sydämeni hakkasi, ja käteni hikosivat, mutta seisoin rivissä kuten muutkin. Ei kai minulla ollut vaihtoehtoja?

  Velho Porfirio seisoi edessämme, ja hänen taakseen kokoontuivat salissa valaamme seuranneet eliittisotilaat. 

–        Hyvät nuoret! Aloitatte tästä päivästä kasvunne tyhjänpäiväisistä lapsista Berwiatin kuningaskunnan eliittisotilaiksi.  Se, että olette päässeet tänne saakka, on teille jo suureksi kunniaksi. Kun suoritatte koulutuksen ja osallistutte sitä seuraavaan Azrielin peliin, puolustatte sitä kautta omaa maatanne ja kuningastanne, ja kunnianne kasvaa yhäti. Voitte siis olla ylpeitä itsestänne, mutta tietäkää samalla, että edessänne on kova koulutus. Sen täytyy olla kova, jotta voitte pärjätä edessänne olevassa pelissä.  Kaikki teistä eivät palaa tältä tieltä takaisin, mutta se on sotilaan osa. Kuolema kuninkaamme puolesta on kuitenkin kunniakas tapa lähteä. Ja toisaalta, mikäli selviätte pelistä, on palkintonne oleva sen mukainen. Ikuisen elämän eliksiiri palkinnee vaivat ruhtinaallisesti kenelle tahansa, eikö niin? velho kysyi ja katsoi meitä.

–        On kunnia taistella kuningas Emronin puolesta! muut huudahtivat, ja säpsähdin.

Oliko tämä jokin yleinen vastaus johonkin, joka minun olisi pitänyt tietää? velhon katse pyyhkäisi miettivästi ylitseni, ja mietin, oliko hän huomannut, että minä en ollut vastannut samoin kuin muut. Sitten hän käänsi katseensa pois minusta, ja katsoi jonnekin taaksemme jatkaen puhettaan.  

–        Jokunen teistä osallistuu ehkä jo vuoden päästä järjestettävään peliin. Toiset teistä, te jotka ette tule läpäisemään testejänne ensimmäisellä kerralla, osallistutte sitä seuraavana vuonna.  Koulutuksenne kesto on vähintään kaksitoista kuukautta. Riippuu edistymisestänne, kuinka pitkään sen jälkeen joudutte jatkamaan. Teistä jokaista kouluttaa yksilöllisesti joku edellisvuotisista pelaajista. Osa heistä toimii kouluttajina nyt ensimmäistä kertaa, osalla heistä on monen vuoden ansiokas kokemus alokkaiden kouluttamisesta. He joka tapauksessa tietävät, mikä teitä odottaa, joten kuunnelkaa kouluttajianne tarkasti.

–        Runoilu riittää, Porfirio. Minä jatkan tästä! Voit poistua, sillä sinua ei tarvita enää, komennon lausunut mies oli synkkäilmeinen, ankaran oloinen mies, ja hän harppoi meitä kohti koko olemus täynnä auktoriteettia, joka sai myös minut suoristautumaan.  

Velho vaikeni heti komennon saatuaan, ja kääntyi lähteäkseen, vaikka näytti ärtyneeltä.  Joukossamme kävi kollektiivinen säpsähdys miehen pysähtyessä eteemme, ja katsoessa meitä tiukasti. Miehen kieltämättä vaikuttava pituus ja lihaksikkuus ei yksinään selittänyt vahvasti aistittavissa olevaa auktoriteettia, joka hänestä huokui.  Synkkä, ankara katse oli se, joka sai jalat hyytelöiksi pelosta. Hätkähdin. Kuka hitto hän oli?

–        Minä olen Rinor, eliittisotilaiden ylikomentaja. Edustan teille, tuleville eliittisotilaille, ylintä auktoriteettia ja määräysvaltaa. Toisin sanoen minun sanani on teidän viimeinen lakinne. Tottelette kuitenkin ensisijaisesti omia kouluttajianne, ja toimitte kaikessa kouluttajanne ohjeistuksen mukaan. Koulutusyhmällänne on myös oma vastaava kouluttaja, joka raportoi teidän jokaisen henkilökohtaisesta edistymisestä koulutuksessa minulle viikoittain, ja johon voitte tarvittaessa olla yhteydessä koulutukseen liittyvissä asioissa. Ole hyvä, Saray, ja tule esittelemään itsesi, Rinor viittasi mustahiuksiselle, suoraryhtiselle naiselle, joka seisoi hieman sivussa muista kouluttajista.

Nainen harppoi Rinorin vierelle pitkin askelin, ja katsoi meitä sitten hetken arvioivasti. Naisen kylmä katse pyyhki ylitsemme, tarkastellen meistä jokaista vuorotellen tarkasti. En pitänyt naisesta yhtään sen enempää, kuin Rinoristakaan. Molemmista huokui jonkinlainen kylmyys, tunteettomuus, joka sai kylmät väreet hiipimään pitkin selkäpiitäni. Mihin hittoon olimme oikein joutuneet, ja minkälaisten ihmisten armoille?   

–        Nimeni on Saray. Kuten ylikomentaja tässä jo kertoi, minä olen ryhmänne vastaava kouluttaja. Se tarkoittaa sitä, että seuraan läheltä teidän jokaisen koulutusta, ja vastaan ryhmänne osalta siitä, että jokaisen koulutus etenee aikataulussa ja toivotun mukaisesti. Mikäli teille tulee jokin ongelma, jota ette pysty ratkaisemaan oman kouluttajanne kanssa, tulette minun puheilleni. Sama pätee myös toisinpäin, eli kouluttajanne voi tuoda – ja tuokin - mahdolliset koulutuksessa ilmenevät ongelmat tietooni, jolloin voin toimia asian eteen tarvittavalla tavalla. Käyn tarkkailemassa koulutustanne kerran viikossa, jos kaikki sujuu hyvin. Kun tulen paikalle, keskeytätte tekemisenne välittömästi ja otatte asennon ohjeistukseni kuuntelemista varten. Odotan, että toimitte näin joka kerta paikalle saapuessani, ilman erillistä ohjeistusta.

–        Kiitos, Saray, Rinor sanoi, ja viittasi naisen sitten poistumaan.

Nainen teki kunniaa ylikomentajalle, ja astui takaisin sivummalle, jääden jälleen seisomaan suoraan, sotilaalliseen ryhtiinsä.

–        Ennen ensimmäisen päivän koulutuksen aloittamista, käyn kanssanne yhteisesti läpi tässä vaiheessa tarvittavat säännöt, joita jokaisen tulee koulutuksen aikana noudattaa. Koska teidät on valittu eliittisotilaskoulutukseen, odotan teiltä myös asemanne mukaista toimintaa, ja ohjeistusten välitöntä sisäistämistä. Päivittäisessä koulutuksessanne olette tekemisissä lähinnä oman kouluttajanne kanssa, ja jossain määrin myös koulutustovereidenne kanssa. Vastaavaa kouluttajaa tapaatte hieman harvemmin, ja minua – toivottavasti – vielä harvemmin. Jos tapaatte minut henkilökohtaisesti koulutuksenne aikana, olette todennäköisesti jonkintasoisissa ongelmissa.  Mikäli joudutte koulutuksen aikana tekemisiin minun kanssani, muistakaa sanoistani ainakin tämä: älkää ikinä, missään tilanteessa, valehdelko minulle.

Sanat jäivät kaikumaan hiljaisella kentällä, kun ylikomentaja katsoi meitä jokaista vuorollaan terävästi, ollen hetken vaiti sanojensa päätteeksi, ilmiselvästi painottaakseen sanojaan. Sydämeni alkoi jyskyttää, ja aloin hikoilla hänen katseensa pysähtyessä vuorollaan minuun. Kun hän sitten siirsi katseensa minusta pois, tuntui, kuin kaikki ilma olisi isketty keuhkoistani ulos, ja hetken ajan tuntui hankalalta hengittää.

–         Miksi sitten painotan sitä, että ette saa valehdella minulle, vaikka olette tulleet valmistautumaan peliin, jossa valehtelu, toisten pettäminen ja tappamistaidot tulevat olemaan olennaisessa roolissa selviytymisenne kannalta? Sinä siellä, Rinor osoitti rivissä seisovaa Jacea –  Baciliota ja harppoi hänen eteensä.

Bacilio säpsähti hieman, ja näin, että hänkin hikoili kylmää hikeä ylikomentajan huomion kiinnittyessä häneen.

–        En… en tiedä, herra ylikomentaja? hän vastasi, hieman hiljaisella äänellä.

–        Et tiedä…, Rinor sanoi matalasti, poraten katseensa Bacilioon, ja saaden tämän kääntämään katseensa alas, ja punastumaan hieman.

Rinor kääntyi sitten takaisin koko ryhmää kohti.  

–        Osaako joku muu vastata kysymykseeni? hän kysyi, hieman kylmää ivaa äänessään.

Kukaan ei puhunut. Kukaan ei halunnut kiinnittää hänen huomiotaan itseensä. Hiljaisuus tuntui tunneilta, ja jokainen kulunut sekunti sai sydämen jyskyttämään nopeammin. Lopulta hän päätti piinallisen hiljaisuuden, ja jatkoi puhettaan.

–        Minä olen lopullisessa vastuussa jokaisen koulutukseen osallistuvan eliittisotilaan pärjäämisestä koulutuksessa ja tulevassa pelissä. Otan vastuuni hyvin vakavasti, ja sen vuoksi minä vaadin teiltä aina ja joka tilanteessa täydellistä rehellisyyttä. Oli kyseessä mikä asia tahansa, te ette valehtele minulle. Koskaan. En voi tehdä työtäni, jos en tiedä täsmällistä totuutta tapahtumista. Sen vuoksi valehtelusta jaettavat rangaistukset tulevat olemaan hyvin ankaria, joten oman hyvinvointinne vuoksi, sisäistäkää tämä nyt heti. Eliittisotilaskoulutus on hyvin autoritaarinen järjestelmä, ja sooloiluja ei täällä sallita. Täällä ei toimita demokraattisesti, eikä teitä koskevien päätösten oikeudenmukaisuudesta neuvotella kanssanne. Saatte toki tuoda oman rehellisen kantanne esiin, mutta ette voi esittää valituksia minnekään sotilasjärjestelmän ulkopuolelle, ellette halua olla yhteydessä itse kuningas Azrieliin – jota en suosittele. Pitäkää siis huolta, että että joudu ongelmiin koulutuksen aikana. Kun noudatatte saamianne ohjeistuksia, ja toimitte kouluttajanne ohjeistusten mukaan, pärjäätte oikein hyvin. Kuten jo tiedätte, eliittisotilaskoulutus ei valmenna teitä niinkään perinteiseen kansojen väliseen sotaan, sillä sitä varten meillä on Berwiatin maan armeijan joukot. Eliittisotilaiden sota kohdistuu yksin vallankaappaajaa, velho Azrieliä vastaan, ja taistelette kuningas Emronin vallan säilymisen puolesta, kansamme orjuuttajaa vastaan.  Taistelunne on siten tärkein sota, jota maassamme on käyty vuosisatoihin.  Kuten tiedätte, kuninkaallinen valta on tähän saakka ollut yksin Berwiatin suvulla maan itsenäistymisestä saakka, eikä kukaan tähän saakka ole onnistunut todella uhkaamaan Berwiatin suvun valtaa. Harteillanne on suuri vastuu. Tietäkää, että vaikka päämääränne on yhteinen, tämä ei ole perinteinen sota, eikä näin ollen myöskään täysin perinteinen sotilaskoulutus. Jokainen teistä tulee taistelemaan tämän taistelun yksin. Teillä ei ole taistelutovereita suojelemassa selustaanne. Te pidätte huolta vain itsestänne, vain omasta edistymisestänne, vain omasta selviytymisestänne. Tunteet, ystävystyminen, rakkaus, eivät kuulu eliittisotilaiden sanavarastoon, tai etenkään elinpiiriin palvelukseen astumisen jälkeen. Kaikenlaiset rakkaus- ja ystävyyssuhteet sekä teidän alokkaiden kesken, että kouluttajien ja alokkaiden välillä, on rangaistuksen uhalla ankarasti kielletty. Älkää luottako keneenkään, älkääkä luulko ketään ystäväksenne, sillä ystäviä teillä ei enää ole. Teidät on valittu tähän koulutukseen luonteenne kovuuden vuoksi, sillä kaikista ei todellakaan ole siihen, mitä te tulette tekemään. Olette jo valmiiksi kovia, ja teistä tullaan tekemään vielä kovempia.  Koska Azrielin peli koettelee teistä jokaista henkilökohtaisesti, haastaa jokaisen henkilökohtaiset heikkoudet, teitä ei kouluteta ryhmässä, vaan yksilöinä. Yksi tärkeimmistä tehtävistä, joka kouluttajallanne on koulutuksenne edetessä, on selvittää heikkoutenne, ja auttaa teidät niiden ylitse, sillä kun pääsette peliin saakka, heikkouksia ei saa enää olla. Teille on valmiiksi valittu sopivin kouluttaja teistä saamiemme ennakkotietojen pohjalta. Kouluttajilla on vapaat kädet toteuttaa koulutusta parhaaksi katsomallaan tavalla, heillä siis on lupa käyttää mitä tahansa keinoa, joka edistää oppimistanne.  Mitä tahansa. Onko tämä ymmärretty?

–        Kyllä, kaikui vaisusti tovereideni suusta.

Katselin muita vaivihkaa. Heistä kukaan ei näyttänyt kyseenalaistavan tapahtumia tai ihmettelevän asioiden saamaa käännettä.  Olinko ainoa, jota tämä tilanne häiritsi? Olivatko ystäväni todella jollakin kummallisella tavalla sulautuneet tähän peliin, tähän tarinaan? Oliko heistä tullut kertaheitolla eliittisotilaita, toisia henkilöitä? Olivatko he unohtaneet sen, mistä tulivat, keitä oikeasti olivat?

 Samalla ihmettelin ylikomentajan sanoja kovuudestamme, jonka perusteella olisimme tulleet valituiksi. Itseni vielä jotenkin ymmärsin kuuluvaksi tuohon määrittelyyn, mutta Unna? Mitä ihmettä me oikein teimme täällä? 

    Tarkastelin ylikomentajaa varovasti. Jos joku joskus oli ollut vaarallisen näköinen, niin hän oli sitä. Hänen täytyi olla melko lähellä 190 senttiä pitkä, ja niin lihaksikas, että ei jäänyt epäilystä siitä, etteikö hän itsekin tekisi jatkuvia kovia fyysisiä harjoitteita. Hänessä ei ollut mitään pehmeää. Mies oli kuitenkin yllättävän nuoren oloinen asemaansa nähden, sillä hän ei voinut olla kuin viisi-kuusi vuotta meitä vanhempi. Kuitenkin kaikki hänessä huokui selittämätöntä auktoriteettia ja uhkaa. En hätkähtänyt vähästä, en pelännyt ihmisiä enkä mielestäni paljon muutakaan. Silti juuri pelko oli ensimmäinen mieleen tuleva ajatus, katsoessani häntä, kunnioitus toinen. Kolmanneksi seurasi hyvin nopeasti uudelleen pelko. Määrittelemätön.   

–        Koulutusalue on jaettu eri ryhmien kesken, ja teidän alueenne rajat on merkitty metsään keltaisin lipuin. Älkää koskaan ylittäkö oman alueenne rajoja, jos arvostatte henkeänne. Onko tämä ymmärretty?

–        Kyllä, herra ylikomentaja.

–        Mikä hemmetin vastaus tuo oli?  Oletteko te helkkarin hiiriä vai eliittisotilaita?  Vastatkaa ääneen. Jokainen teistä. Onko ohjeistus ymmärretty? ylikomentaja ärjyi.

–        Kyllä!! kuului nyt kaikkien muiden suusta, kovempaa.

–        Kyllä, herra ylikomentaja! Rinor korjasi karjaisten, ja muut toistivat perässä.

Katselin hiljaa etäämpänä seisovia muita kouluttajia, ja heidän asuissaan näkyviä kultaisia, hopeisia, vihreitä, ja keltaisia merkkejä. He eivät näyttäneet olevan samalla arvoasteikoilla toistensa kanssa päätellen merkkien määrästä ja väreistä, mutten voinut päätellä arvojärjestystä sen tarkemmin.

–        Hieman parempi. Seuraavaksi ohjaan teidät kouluttajienne huomaan, ja keskustelen teistä jokaisen kanssa vuorotellen pienen hetken. Pidätte katseenne maassa ja suunne ja korvanne kiinni sinä aikana, kun teitä ei puhutella.  Kun tulen eteenne, nostakaa katseenne ja katsokaa minua silmiin, sekä vastatkaa kysymyksiini. Ette esitä vastakysymyksiä.  Katseet maahan, nyt! mies ärähti käskynsä meille.

Tuijotin häntä ajatuksiini uppoutuneena, kun muut laskivat katseensa käskystä. Rinor käänsi välittömästi synkän, mustan katseensa minuun.

–        Oliko käskyni epäselvä, vai onko kuulossasi tai ymmärryksessäsi vikaa, alokas? hän ärjäisi minulle.

Ärtymys kuohahti sisälläni. Helkkari sentään, kuka hitto hän kuvitteli olevansa puhuessaan minulle tuolla tavoin. Kukaan ei puhunut minulle tuolla tavoin, saamari sentään! Koko omituinen tilanne yhdistettynä äkkipikaiseen luonteeseeni aiheuttivat sen, että suuni muodostivat sanoja, ennen kuin ehdin ajatella niiden ulos päästämisen järkevyyttä.

–        Kuuloni ja ymmärrykseni pelaavat aivan normaalisti. En kuitenkaan ole pestautunut mihinkään armeijaan vapaaehtoisesti, enkä näin ollen ole valmis vastaanottamaan käskyjänne kyseenalaistamatta niiden järkevyyttä, herra ylikomentaja, kuulin itseni vastaavan, ennen kuin ehdin estää itseäni ja muistin kenelle hitolle oikein uhittelin.

Idiootti! Idiootti, idiootti! toistelin itselleni, kun ylikomentaja harppasi parilla askelella eteeni.  Säpsähdin, kun hän kohdisti tylyn, mustan katseensa minuun. Näin läheltä hänen silmänsä olivat ukkospilven harmaat, enkä epäillyt, että tuo katse saattaisi käydä tappavasta salamasta. Halusin astua taaksepäin.  Itse asiassa halusin juosta hyvin, hyvin kauas tästä miehestä. Ensimmäistä kertaa elämässäni minun oli vaikeaa katsoa toista ihmistä silmiin, mutten hitossa aikonut myöskään kääntää katsettani. Katseen laskeminen alas hänen edessään olisi ollut merkki, jota en halunnut antaa. En kääntänyt katsettani. Kenenkään edessä. Katse oli vahva ase, ja katseella käytiin ensimmäinen taistelu siitä, kumpi oli vahvempi.

–        Onko alokas kenties sitä mieltä, että maasi ja kuninkaasi puolustaminen on vapaaehtoista?  Rinor kysyi sitten katsoen minua tiukasti ja astahtaen uhkaavasti vielä askelen lähemmäs minua.  Ääni oli kylmä, tyly, täysin vailla tunteita.

Nielaisin, pakotin itseni pysymään paikallani, olemaan astumatta askelta taaksepäin hänen uhkaavasta läheisyydestään. Sano ei. Vastaa vain ei, ja sano anteeksi, niin se korjaa tilanteen, hoin itselleni, mutta sanat eivät tulleet ulos suustani. Mikä hitto tämä mies oli, kun hän sai minut jäätymään näin?

–        Vai sillä tavalla. Tässä meillä on alokas, joka puhuu silloin kun pitäisi olla hiljaa, ja vaikenee silloin kun pitäisi vastata, hän sanoi, äänessään kylmää, purevaa ivaa.  – Yritän kuitenkin olla toistaiseksi kärsivällinen. Yritetäänpä uudelleen vähän yksinkertaisemmalla kysymyksellä, mikä on nimesi, alokas?

–        Tink…. Caressa, änkytin hiljaa pitäen yhä katseeni hänen hermostuttavissa harmaissa silmissään.

Hermostuksissani olin sanoa oikean nimeni, ja jotenkin tiesin heti lipsahduksen jälkeen, että se ei ollut mennyt ohi Rinorin kaltaiselta mieheltä. Miehen katseessa välähti jokin, kulmat kurtistuivat tuskin huomattavasti, ja hän näytti tekevän mielessään nopean tilannearvion. Hänen katseensa terävöityi, ja minä pidätin hengitystäni odottaessani, kuinka kalliisti joutuisin maksamaan erehdyksestäni.

 ------

haluatko tietää, miten tarina jatkuu?

voit ostaa kirjan esimerkiksi täältä:

http://www.suomalainen.com/webapp/wcs/stores/servlet/fi/skk/eliittisotilaat-p9789515683779--77

tai e-kirjana esim. täältä:

https://kirja.elisa.fi/ekirja/eliittisotilaat-kuninkaan-valinta