Miksi kirjoitan?

Kirjoittaminen on ollut elämässäni aivan lapsuudesta saakka tärkeää. Lapsena kirjoitin muunnelmia saduista, omia versioita kuulluista tarinoista. Lapsena kirjoitin paperille. Vähän myöhemmin sain kirjoituskoneen, jolla kirjoitin.

Nuorena kirjoittamisen merkitys muuttui, tuli yhä tärkeämmäksi tavaksi ilmaista omia tunteita ja ajatuksia. Kirjoitin runoja, tarinoita, päiväkirjaa, laulujen sanoja. Jossakin vaiheessa halusin oppia soittamaan kitaraa, jotta voisin kirjoittaa sanat lauluiksi. Ostinkin kitaran. Menin kitaransoiton tunneille. Mutta soittaminen jäi. Kitarakin jäi, ja pölyttyy vielä nurkassa odottamassa parempia päiviä. Moni muukin asia, josta olen palavasti innostunut vuosien varrella, on jäänyt. Mutta kirjoittaminen ei koskaan. Kirjoittamisen äärelle palaan yhä uudelleen ja uudelleen. Se on jotakin, joka on jossakin sydämessäni ja sielussani niin syvälle, ettei se irtoa minusta koskaan.

Kirjoittaminen on aina ollut minulle keino ilmaista tunteita. Osaan kirjoittaa ajatukseni paljon paremmin, kuin sanoa ne ääneen. Joskus puhuminen ja asioiden ääneen kertominen tuntuu olevan äärettömän vaikeaa. Mutta paperille (tai nykyään kai lähinnä näytölle), kirjoitetut sanat auttavat päästämään ulos sellaisiakin ajatuksia, jotka muuten jäisivät piiloon.

Paitsi tunteiden ilmaisemista, kirjoittaminen on minulle tarinoita ja ihmiskohtaloita. Rakastan tarinoita. Rakastan esimerkiksi Diana Gabaldonin luomaa huikeaa Outlander - Matkantekijä sarjaa. Yksi kirja saattaa olla yli tuhatsivuinen, ja silti tarinan maailma pitää lukijan otteessaan.


Luin jossakin vaiheessa alkuvuotta pitkästä aikaa ensimmäisen koskaan kirjoittamani kirjan. Kirjoitin sen 15-16- vuotiaana. Teksti herätti minussa monenlaisia ajatuksia ja tunteita. Siitä miten olen omasta mielestäni kehittynyt kirjoittajana ja minkälaisia asioita 16-vuotias minä pohti ja koki. Usein sanotaan että aloitteleva kirjoittaja kirjoittaa helposti siitä mitä tuntee, usein siis omista kokemuksistaan. Tietyllä tavalla tämä pitää paikkansa minunkin kohdallani. Olen kuitenkin myös oivaltanut sellaisesta kirjoittamisesta jotakin lukiessani omia tekstejäni tietyistä aiheista nyt useiden vuosien jälkeen.  Kirjoittajan ei pitäisi koskaan kirjoittaa kirjaa sellaisista asioista, jotka ovat vielä liian lähellä itseä. Vaikka romaanin henkilöt ja tapahtumat olisivatkin fiktiivisiä, jos aihe on liian lähellä, on vaikeaa saada minkäänlaista objektiivista otetta tekstiin tai tapahtumiin. Toisaalta, on ehkä hyvä kirjoittaa ensimmäinen versio tekstistä hyvinkin juuri silloin kun asiat ovat tuoreessa muistissa. Mistäpä saattaisin toisaalta muistaa juuri nyt, millaista on olla nuori, jos en olisi kirjoittanut tuota alkuperäistä tekstiä silloin kun olin nuori ja kirjan aiheet ja tunteet tuoreessa muistissa? Mutta olisiko tuosta tekeleestäni ollut kirjaksi tuolloin? En usko. Silti sen kirjan kirjoittaminen auttoi minua juuri siinä hetkessä käsittelemään omia kipeitä tunteita ja kokemuksia.

Mutta kyllä sitä on tullut paljon pohdittua, että miksi. Joka kerta käyn yhden kirjan valmistumisen jälkeen itseni kanssa pitkällisen, syvällisen keskustelun siitä, miksi oikein kirjoitan. Miksi käytän niin paljon aikaa ja energiaa kirjojen kirjoittamiseen ja kiinnostaako kirjani ja kirjoittamani tarinat ylipäätään ketään muuta kuin minua itseäni. Tykkääkö kukaan teksteistäni vai kirjoitanko vain itseäni varten, saadakseni oman luovuuden"tuskani" purettua johonkin?  Vaikka saan palautetta yksittäisiltä lukijoilta, että kirjastani on pidetty, saatan silti miettiä, olenko kuitenkaan onnistunut. Itse kritiikki on kovaa. Ja joka kerta päädyn kuitenkin kirjoittamaan uudestaan. Sillä riippumatta siitä lukeeko tai pitääkö kukaan siitä mitä kirjoitan, huomaan aina päätyväni kuitenkin kirjoittamaan uutta kirjaa. Miksi? Kai syyksi sitten riittää sekin, että se antaa minulle itselleni niin paljon. Saan kirjoittamisesta inspiraatiota, voimaa, saan käyttää luovuuttani, mielikuvitustani, toteuttaa itseäni. Joskus, usein tuntuu että kirjoittaessani olen kaikkein eniten oma itseni. Ja vaikka joskus iskee epätoivo sen kanssa, että mitä järkeä tässä oikein on, mitä järkeä on käyttää kaikki ylimääräinen liikenevä aika kirjojen kirjoittamiseen, viettää niin paljon aikaa keksityissä maailmoissa, silti uusi tarina avaa ovensa aina mielessäni ja se on pakko kirjoittaa ylös. Tarinani tuntuvat vaativan pääsyä sanoiksi, valmiiksi tekstiksi ihan riippumatta siitä miten paljon kirjoittamistani ja sen järkevyyttä kyseenalaistan. Ne, sanat, tarinat ovat osa minua, ja miksi sitä pitäisi kyseenalaistaa, sillä ehkä taiteen, minkään taiteen arvoa ei lopulta lasketa lukija tai katsojamäärissä, sillä kaikessa taiteessa on aina osa tekijäänsä, ja jokaisen tekijän jälki maailmassa on omalla tavallaan arvokas, ainutlaatuinen.